Piran & Kransjka Gora, Slovenia

Keskiviikko 4.1.

Kaverit meni kouluun, joten mulla oli koko päivä itseni kanssa. Päätin lähteä Slovenian rannikolle eniten kehuttuun rantakaupunkiin nimeltä Piran. Polkaisin bussiasemalle ja matkustin 2,5 h Slovenian läpi katsoen kuinka maisema alkaa pikkuhiljaa muistuttaa enemmän ja enemmän Italiaa. Lopulta näkyy myös kaunis meri ja sää on taas mitä täydellisin. Matkaseuraksi viereeni istui keski-ikäinen parrakas herrasmies, jonka silmälasit oli huurussa. Päädyttiin jutustelemaan ja hän oli englannin kielen professori yhden rannikkokaupungin (Koper) yliopistossa. Kun tuli puheeksi, että itse suuntaan päiväksi Piraniin, proffa osasi heti kertoa minne kannattaa mennä, koska on itse asunut siellä kaksi vuotta. Hän hyppäsi Koperissa pois ja toivoteltiin hyvät päivänjatkot. Kun saavuin Piraniin, lämpömittari näytti kahdeksaa astetta. Tuuli oli kuitenkin sen verran kova, että hyvin sai silti olla päällä. Lähdin käppäilemään rannan viertä ja ihastelin merimaisemaa ja kauniita, värikkäitä rakennuksia. Sitten silmiini osui kukkulan huipulla oleva kirkko, josta mies kertoi ja etsin reitin päästäkseni ylös. Sininen meri avautuu silmien eteen ja polveen sattuu perkeleesti. Maisemat oli upeat joten annoin kivun olla ja jatkoin seikkailemista. Kävelin ylös ja ylös kunnes tajusin olevani aika kaukana kaikesta, ja lähdin pikkuruisia reittejä ja polkuja alaspäin epävarmana siitä mihin asti pääsen, ennen kuin matka tyssää jonkun pihaan. Pääsin kuitenkin alas asti ja löysin jopa kohdan mistä näki Piranin siitä kulmasta, mitä Google kuvahaku näytti. Kaupunki oli kokonaisuudessaan tosi pieni, ja olinkin kävellyt sen ympäri ja vähän edes takaisinkin parissa tunnissa. Nälkä kurni vatsan pohjalla ja menin rannan viereiseen ravintolaan lohipastalle, nami. Käppäillessä bussiasemalle aurinko alkoi hiljalleen laskea ja taivaanranta punersi ihanasti. Bussi vei meikäläisen takasin Ljubljanaan kotiin rauhoittumaan viinilasillisen ääreen. Seuraavalle päivälle suunnitelmissa vaellusta Kransjka Goralla.

Torstai 5.1.

Taas "aikainen" aamu ja kohti bussiasemaa, missä olenkin jo tullut henkilökunnalle tutuksi, ravannut siellä kolme päivää putkeen. "Doubrdan, šunka sandwich and kava z mlekom, please, hvala!" Ja tietysti kaksi menopaluulippua Kransjka Goraan. Reitin alkupää on sama kuin Bohinjille mennessä, mutta muuttuu pian ja ajetaan pienten kaupunkien läpi. Ihastellaan vuoria - jopa vancouverilainen reissukaveri jaksaa ihastella vuoria - ja pohdiskellaan, että millähän pysäkillä sitä pitäis hypätä pois. Ei oltu pahemmin otettu mitään muuta selville koko paikasta kun että siellä on paljon vaellusreittejä. Tultiin semmoseen lomakylään ja bussin tyhjetessä hypättiin itsekin siinä pois ja etsittiin infopiste, josta saatiin alueen kartta ja reittivinkkejä. Käytiin ruokakaupan kautta ostamassa eväitä ja lähdettiin tallustelemaan seiskareittiä. Aurinko häikäisi niin kirkkaasti, että kuvaaminen muuttui vaikeaksi. Ei annettu sen häiritä. Tavoite oli kiivetä Ruska Kapelicalle (venäläinen kappeli), mutta ei oltais keretty valoisaan aikaan takasin, joten jouduttiin kääntymään jo aikaisemmin takasin päin. Reitti oli hyväkuntoinen ja helppo kävellä, kapeita polkuja ja jyrkkiä nousuja, osittain mustaa jäätä, ja James vetikin hyvin persiilleen. Tuuli oli kova, vuoristossa kun oltiin. Jos osasi katsoa oikein, voi nähdä myös Italian ja Itävallan vuoria. Takaisin lomakylään astellessa olikin ihana saada kuumat cappuccinot naamaan ja istua lämpimässä bussissa pari tuntia takaisin Ljubljanaan.

Pe 6.1.

Hyvää loppiaista! Tänään on lepopäivä reissaamisenkin suhteen. Pitkään nukkumista, hyvä aamupala, kahvia. Nicklaskin saapui yöllä takasin Saksasta, joten mentiin porukalla ihanaan kahvilaan Ljubljanan vanhaan kaupunkiin. Otettiin guatemalalaista, meksikolaista ja kuubalaista kahvia. Hyvää oli joten otettiin vielä santsikierros. Mitä tänään syötäisiin? Kanapäivä. Kananrintaa, parsakaalia ja bataattiranskalaisia päädyttiin kokkaamaan. Pojat on myös saanut mut koukkuun Black Mirror -sarjaan, eikä mulla edes ole netflixiä, jotta voisin jatkaa sen kattomista! Sitä katottiin siis pari jaksoa ja siinä on niin paljon ymmärtämistä että sitä ei edes voisi binge watch (oksennuskatsoa???). Kerrassaan älykäs kirjoittaja. Siis sarjan kirjottaja, en minä.

Illalla oli tiedossa Erasmus-bileet. Kaikki täällä tuntemani ihmiset on siis yliopistovaihdossa ympäri maailmaa. Bileissä tutustuin lisää hyviin tyyppeihin ja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen annoin itseni rauhassa nauttia hyvästä viinistä, hyvästä seurasta ja hauskanpidosta ilman huolen häivää. Yhdeksi kohokohdaksi latvialaisen, puolalaisten, saksalaisten, meksikolaisen, kanadalaisen, britannialaisen ja serbialaisen keskuudessa osottautui, yllätys yllätys, Finnish tongue twisters. Kasuaalisti toistelin appilan pappilan apupapin papupataa koko illan. Uni tuli hyvin ja seuraavana päivänä täytyisikin taas jättää kaunis, ystävällinen Slovenia taakse ja pyhittää viimeinen lomapäivä ison reissun suunnittelua varten.

La 7.1.

Lauantaiaamuna pakkailin ja tein meille aamupalaa. Aina keskustassa pyöriessä on ollut tarkotus mennä valokuvaamoon ottamaan virallinen kuva Intian viisumia, kansainvälistä ajokorttia ja henkilökorttia varten. Kiinnihän ne oli aina kun kohdalle osui, eli jäi kuva ottamatta. Täytyy Suomessa heti ottaa se toimeksi, koska lähtöön on ALLE KUUKAUSI!

Mentiin vielä Jamesin kanssa pyöräilemään Keskuspuisto Tivoliin ja sieltä kahville ja eväsostoksille, ennen kuin mun kolmen euron GoOpti kyyti lähti lentoasemalle. GoOptia suosittelen kyllä kaikille, jotka sattuu matkustamaan niihin maihin, missä yritys toimii! Halpa, helppo ja luotettava. Ja tosi ystävälliset kuskit osunu mun ja kavereiden kohdalle aina. Tosin, Sloveniassa ei epäystävällisiin ihmisiin törmää missään olosuhteissa.
Olin etuajassa, mutta niin oli kuskikin, joten olin myös kentällä etuajassa. Ljubljanan lentokenttä on niiiiin pikkuruinen!! Samaa koko luokkaa kun esimerkiksi Kittilän kenttä. Sen pienuus meinasi hämmentää meikäläistä, eihän täällä voi edes tehdä mitään väärin saati eksyä! Hain suklaata ja vissyä, katselin reissukuvat läpi ja luin uutisia odotellessa. Portti aukesi, bussi vei lentokoneen luo, ja kone nousi 20min etuajassa. Ei ainakaan tule käymään samalla lailla kuin tulomatkalla. Varsovassa on 55min vaihto, mutta tällä kertaa sain onneksi jatkolennon lähtöselvityksen tehtyä puhelimella, eli ei pitäisi olla ongelmaa. Sain ikkunapaikan, katselin auringon laskevan vuorten taa ja ajattelin itsekseni, kuinka kaunis tämä maa on. Ajatukset herpaantuivat kun viereeni istui joku hemmetin hajustehienostelija, jonka takia silmät ja nenä meni saman tien ihan tukkoon ja hengitystiet huusivat hoosiannaa. Pidin kädessäni purkkapurkkia valmiina nousua varten ja tarjosin hajustehienostelijallekin. Sain vastaukseksi leveän hymyn ja reippaan hvalan. Meistä tulikin hyvät kaverit tämän iäkkäämmänpuoleisen, heikosti englantia puhuvan slovenialaisen hajustehienostelijan kanssa. Hän näytti minulle ikkunasta talonsa ja kertoi olevansa matkalla tyttärensä luo Varsovaan, pahoitteli heikkoa englannintaitoaan, tarjosi puolalaista vohvelisuklaata, kiitteli purkasta moneen kertaan, oli vaikuttunut muutamasta slovenialaisesta sanasta jotka osasin sanoa ja antoi minun vallata käsinojan. Niin, kuten taisin mainita, ei epäystävällisiä slovenialaisia varmaan edes ole olemassa.

Lake Bohinj, Slovenia

Sunnuntai 1.1.

Jos uuden vuoden lupaus on matkustaa maailman ympäri, miksei sitä alottais jo heti ensimmäisenä päivänä vuonna 2017? Lento on Münchenin kautta Ljubljanaan, Sloveniaan, johon muutama kuukausi takaperin rakastuin ihan totaalisesti. Lisäksi siellä asuu kavereita, joihin tutustuin reilillä, joten ei tarvii yöpymisestä maksaa.
Kuten jo reilillä kävi ilmi, mikään pienikään reissu ei ala meikäläisen kohalla ilman ongelmia. Finnairin lento Helsingistä Müncheniin oli yli tunnin myöhässä, joten vaihtoaika tippui kahdesta tunnista 45 minuuttiin, mikä on minimi vaihtoaika Münchenin kentällä jos joutuu vaihtamaan terminaalien välillä. No, mun piti myös tehdä lähtöselvitys vaihtokentällä jatkolennolle. En pystynyt tekemään sitä Helsingissä, koska lentoyhtiöt ei ole samaa allianssia, ja jostain syystä online lähtöselvitys ei onnistunut myöskään. Toisin sanoen, tiesin jo Helsingissä odotellessa, että juttu tulee kusemaan ja pahasti.

"Laskeudumme pian Münchenin kentälle, sumu on erittäin kova, joten joudumme hidastamaan ja saapuminen venyy entisestään, pahoittelumme." Hienoa! Ei edes 45 minuuttia aikaa vaihtaa terminaalia ja tehdä lähtöselvitystä!

Ryntään koneesta ulos, seuraan check-in ja bus to T2 kylttejä, kunnes ne ei enää johdata samaan suuntaan ja päätän että lähtöselvitys on nyt ekana saatava tehtyä. Seuraan siis vain check in kylttejä, mutta missään ei mainittu sitä lentoyhtiötä mitä etsin. Kysyn joka info pisteeltä lennossa mistä löydän sen ja pääsin kuin pääsinkin terminaali kakkoseen tekemään lähtöselvitystä. Automaatilla ei jonoa, sinne siis. "Check in for this flight is not possible, you must go to a check in desk." Ei muuta kun jonon jatkoksi sitten. 20 min ennen ku lento lähtee pääsen tiskille, selitän tilanteen ja oletan, että he tiskillä pystyvät printtaamaan mulle boarding passin. Väärässä olin, portti suljettu, ketään ei päästetä enää lennolle, blaablaablaa. Koiranpentuilmeeni saattelemana tiskillä oleva nainen alkoi kuitenkin soittamaan puheluita kun stressaantuneena tuijotan minuuttien kuluvan ja kuuntelen naisen selvittävän tilannetta puhelimessa saksan kielellä, josta en mitään ymmärtäny. Hän näytti mulle peukun alaspäin, täsmälleen mitä halusin siinä tilanteessa nähdä. Puhelu loppuu, nainen toistaa että mitään ei ole tehtävissä. En kerkeä sanoa mitään kun puhelin soi, nainen vastaa, ja kuuntelen taas tilanteen setvimistä, ei hajuakaan missä mennään. Minuutit kuluvat, ja juonenkäänne tapahtuu, nainen näyttää mulle peukkua ylöspäin! Puhelu loppuu, hän tarttuu minua käsivarresta kiinni ja lähtee johdattamaan minua johonkin ja selittää samalla, että pääsen sittenkin lennolle. Jostain syystä joudun menemään uudestaan turvatarkastuksesta, sielä ei onneksi ollut jonoa, nainen selittää tarkastajille tilanteen, hallussani ei siis vieläkään ollut boarding passia ja lennon on tarkotus lähteä vajaa vartin päästä. Turvatarkastuksesta oletin pääseväni normaalisti läpi ilman ongelmia, mutta tottakai ne jäävät ihmettelemään mun kameraa ja varmaan luulivat sitä pommiksi tai jotain. Taas koiranpentuilme kehiin ja hirveät selitykset päälle, ja pääsen läpi. Juoksen koko terminaalin läpi tyhjälle portille, missä seisoo nainen ihmeissään ja kysyy "Ljubljana?". YES. "Boarding pass, please?". Ah, tieto olemattomasta boarding passista ei ollutkaan levinnyt ihan kaikille. Näytän hänelle kaikki matkadokumentit ja hän saa tulostettua tämän paljon kaivatun boarding passin. Menen rappuset alas ja bussiin, jonka on tarkoitus viedä mut koneen luo. Se bussimatka tuntuu ikuisuudelta, koneen lähtöön vajaa 10 min. Vihdoin bongaan koneen, bussi pysähtyy ja hyppään ulos. Ulkona seisovat miehet nappaavat reppuni ja heittävät sen ruumaan, ei kuulemma mahdu sisällä mihinkään. Selvä selvä, rappuset ylös ja koneeseen, hello hello ja kiitos odottamisesta. Löydän paikkani. Istun. Menetin vesipulloni turvatarkastuksessa. Olen juossut läpi Münchenin lentokentän. Hengästyttää, kurkkua kuivaa, janottaa. Kone nousee ilmaan kun olen istunut paikallani noin neljä minuuttia. Tajusin, että pääsen sittenkin määränpäähän ajallaan.

Ljubljanaan olin tilannut jo halvan GoOpti kyydin kavereiden luo. Kyyti olis lähteny vasta kymmeneltä illalla ja olin kentältä ulkona jo vähän ennen ysiä. Menin kuljettajilta kysymään, jos joku pystyis viemään mut jo vähän aikasemmin ja pikaisen puhelun ja reippaan käden heilautuksen saattelemana istuin jo aivan huippukivan kuskin kyydissä kohti Bicevjeä. Juteltiin kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta puolen tunnin matkan aikana ja yhtäkkiä oltiinkin jo perillä. Yks kaveri oli kotona joten pääsin sisään ja aika pian nukkumaankin sinne päästyä. Vähän suunniteltiin seuraavan päivän ohjelmaa etukäteen ja päätettiin pyöriä Ljubljanassa ja ottaa rennosti.

Maanantai 2.1.

Halusin, että saan nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja sitten vasta seikkailemaan. Kympiltä jo oltiin pyöräasemalla vuokraamassa pyörät. Ljubljanassa on hirmu hyvä systeemi, siellä saa luottokortilla ostettua "kortin" esim vuoden kortti on vaan 3€. Pyöräasemia on ympäri kaupunkia ja näyttämällä kortin laitteeseen ja syöttämällä PIN-koodin saa otettua pyörän telineestä ja palauttaa mihin tahansa asemalle. Mulle oltiin jo valmiiksi tilattu se kortti, tosi simppeli ja hyvä, oon vaan pyöräilly ympäriinsä!

Etsittiin hyvää aamiaisravintolaa, mutta alkoi vahvasti näyttämään siltä, että kaikki paikat on kiinni. Paikalliset siis ilmeisesti vielä ainakin osittain lomilla. Löydettiin kuitenkin auki oleva kahvila, johon mentiin aamupalalle. Sitten ruokakaupan kautta kotiin ja Ljubljanan "central parkiin" nimeltä Tivoli. Kiivettiin kivoja reittejä niin ylös kun päästiin ja nähtiin kaupunki sieltä käsin. Löydettiin itsemme kävelemässä jotain mutareittiä alas, jonka aikana mun mustat kengät muuttu erittäin harmaiksi. Lähdettiin vielä kiipeämään ylös linnalle ja löydettiin sieltä alue, missä kumpikaan ei aikasemmin ollu tajunnu käydä. Ljubljana näkyi kokonaisuudessaan, myös se puoli siitä mitä en aikaisemmin ollut nähnyt. Illalla vielä nautiskeltiin keskustassa mulled wine, glühwein, hehkuviiniä... millä sitä sitten haluaakaan kutsua. Ydinkeskustassa joen varrella on paljon näitä kojuja, jotka myyvät hyvää glühweiniä halvalla. Halusin myös nähdä hullunkuriset jouluvalot pimeän aikaan. Kotiin päästyä suunniteltiin seuraavan päivän ohjelmaa ja päätettiin lähteä vaeltamaan Bohinj-järvelle.

Tiistai 3.1.

Bussi Bohinjille lähtee yheksältä. Lähetään myöhässä. Napataan pyörät lähimmältä asemalta ja poljetaan hulluna bussiasemalle, keretään just ostamaan liput ja kahvit ja päästään bussiin. Parin tunnin matka, jonka aikana mieleen muistuu monen monta kertaa miksi Slovenia on niin ihana. Vuoristot ympäröi koko ajan, puhdas, kaunis luonto, täydellisen kirkkaan turkoosi vesi luonnonvesissä... Päästään Bohinj-järvelle ja mun ensi reaktio oli, onko tää ees todellinen paikka. Peilityyni järvi vuorien ympäröimänä, toisella puolella järveä syksy, toisella puolella talvi. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Mihin tahansa suuntaan kääntää katseen, on kuin katsoisi maalausta. Lähetään käppäilemään järven viertä ja niistä maisemista ei vaan saa tarpeekseen. Sää on täydellinen, pari plusastetta, lämmittävä aurinko ja kirkas, tyyni ilma. Reitti on hyvän pitunen ja parin tunnin päästä pysähdytään syömään eväitä. Tarkoituksena löytää "slap" eli vesiputous sloveniaksi. Matkan varrelle osuu kartta, jonka mukaan pitää poiketa reippaasti polulta, jotta pääsee vesiputoukselle. Lähetään siis rämpimään mettään, oli siellä sentään jotain merkkejä mihin suuntaan mennä ja lopulta minipolut muuttuvat joksikin tien kaltaiseksi. Ei tietoa, miten pitkällä slap on joten vaan kiivetään ja kiivetään ja kiivetään ylöspäin tietämättä miten kauan pitää mennä ja mihin tullaan ja mitä edes pitäisi olettaa näkevänsä. Noin neljän kilometrin jälkeen tullaan koskelle, taas täydellisen kirkkaan turkoosi vesi, helmenvalkoisia kiviä ja ihana veden solina. Luulin, että oltiin saavutettu määränpää, kunnes nähtiin puiden läpi parkkipaikka. Lähdettiin sitä kohti ja siellä olikin kylttejä Savica Slapista. Jatketaan matkaa ja tullaan pienen metsämökin luo, joka osoittautuu lipunmyynniksi. Maksettiin pari euroa, jotta päästiin kiipeämään järkyttävän jyrkät ja pitkät ja loputtomat rappuset ylös ja vihdoin näkemään juurikin tuo vesiputous, mutta myös Bohinj ylhäältä käsin, ei edes tajuttu kuinka ylös oltiinkaan tultu. Maisemien ihailun ja pienen lepotauon jälkeen lähdetään samaa reittiä alaspäin ja jatkettiin järven ympäri kiertoa, sitä puolta missä olikin lunta maassa. Kunhan ensin räpsittiin kuvia täydellisessä kohdassa köllöttelevästä joutsenesta. Alkoi väsyttää ja tuntua jaloissa ja tulla kylmä, joten kiristettiin tahtia, jotta kerettäisiin tiettyyn bussiin. Ja siihen ehdittiin juuri ja juuri. 20km kävelyn jälkeen oli ihana rentoutua bussissa pari tuntia. Takaisin Ljubljanaan päästyä mentiin pizzalle toisen kaverin kanssa.