Lima, Peru

27.5.2017

Tätä kirjoittaessa olenkin jo Brasiliassa, taas kokemuksia, maisemia ja ihmisiä rikkaampana. Mennään ajassa kuitenkin vähän taakse päin, nimittäin Limaan. Huacachinasta lähdettiin tuon valtavan hauskan yön jälkeen taksilla Icaan hollantilaiskaverimme kanssa ja metsästettiin bussiasema, josta saisi ostettua liput Limaan. Se onnistui yllättävän helposti ja nopeasti ja bussin lähtöönkin oli alle kaksi tuntia. Syötiin Klaaran kanssa vielä kerran tonnikalaleivät lounaaksi, ja siihen tökkäsi. Nyt pelkkä ajatuskin tonnikalaleivästä lähinnä oksettaa. Niitä on tullut syötyä ihan liikaa, sillä se on ollut yksi halvimmista lounaista, mitä ollaan keksitty. Nyt ei kuitenkaan enää pysty. Ei kykene. Limaan selvitessä oltiin Klaaran kanssa suuntaamassa hostellillemme, johon myös hollantilainen päätti tulla kysymään yöpaikkaa. Oltiin kaikki hirmu nälkäisiä, lounaasta oli kuitenkin jo yli seitsemän tuntia. Haluttiin äkkiä kirjautua sisään ja lähteä ruokakauppaan. Hostellin työntekijä oli tosi kummallinen ja jaaritteli niitä ja näitä, kun yritettiin vaan päästä viemään kamat huoneeseen ja lähteä sinne kauppaan. Viimein päästiin ja edessä odottikin iloinen yllätys: oikea ruokakauppa! Siis oikea ruokakauppa, mitä luksusta! Viimeksi on ollut oikea ruokakauppa La Serenassa, Chilessä, missä oltiin monta viikkoa sitten. Saatiin siis kunnon pasta bolognese tarvikkeet ja kaikki mitä etsittiin ja tarvittiin. Harvinaista. Supernälkäisinä juostiin hostellille kokkaamaan ja nami kun voi pasta bolognese maistua hyvältä. Ilta venyi taas pitkäksi pelatessa lautapelejä ja pingistä ja jutellessa kaikkea mahdollista. Kaveri lähti seuraavana aamuna takaisin Hollantiin.

Klaaran kanssa vietettiin pari seuraavaa päivää sohvalla netflixin ja jääkiekon parissa. Myönnettäköön, että matkaväsymys iski. Meistä ei ollut mihinkään. Ei jaksettu lähteä tutkimaan Limaa, ei jaksettu perehtyä mihinkään, ei yksinkertaisesti kyetty mihinkään muuhun kun leffojen ja jääkiekon katsomiseen ja nuudelin hakemiseen lähimarketista. Tähän touhuun kului kaksi ja puoli päivää, mutta ei sen voi antaa harmittaakaan, sillä jos ei jaksa niin ei vaan jaksa. Ekana päivänä päätettiin väkisin lähteä läheisille raunioille, missä olikin tarjolla ainoastaan opastettuja kierroksia, ja me oltiin niin tylsistyneitä ja väsyneitä, että ei saatu siitäkään yhtään mitään irti. Ei mitään ole kiva tehdä väkisin. Laiskottelupäivien jälkeen vihdoin lähdettiin etsimään rantaa. Meri löytyi, mutta ei pääsyreittiä rantaan, joten jäätiin kivaan puistoon istumaan. Pian puistoon tuli kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut mies heittämään palloa koiransa kanssa. Huomiomme kiinnittyi hänen länsimaalaiseen tyyliinsä. Koira alkoikin tuomaan palloa meidän luo eikä omistajansa, jolloin mies pahoitteli ja sanoi jotain muutakin. Ihmeteltiin myös hänen hyvää englantiaankin, sillä Perussa ei kukaan puhu englantia. Koira tykästyi meihn (tai Klaaraan) ja jatkoi pallonsa tuomista suoraan meidän luo käskyistä välittämättä. Jäätiin sitten juttelemaan tuon miehen kanssa, joka osoittautui kasvaneensa ja asuneensa Kaliforniassa. Selittää kai sen hyvän englannin. Juteltiin niitä näitä vaikka kuinka pitkään, hän ehdotti perulaisia ruokia ja muita ja juttu päättyi siihen, että hän pyysi meitä lounaalle kanssaan. Hän näyttäisi meille hyvän paikallisen ravintolan, mistä saisi hyvää paikallista ruokaa. Lähdettiin siis yhdessä syömään ja saatiin erittäin hyvät perulaiset lomo saltado ja pollo saltado -annokset eteemme. Roberto jopa maksoi lounaamme, mikä ihana ystävällinen mies. Hän ehdotti vielä, että mentäisiin hakemaan churrot jälkkäriksi maailman (vai Perun, tai Liman) parhaasta churreriasta. Ja oli kyllä aivan mahtava churro, vaikkei oikein vertauskohdetta olekaan. Tämä päivä paikallisen kanssa oli täynnä mieleenpainuvia, uskomattomia hetkiä ja ajatuksia ihmisten hyvyysestä ja ystävällisyydestä. Jaettiin taas omia tarinoitamme ja kulttuureitamme. Ja tuli halu antaa samanlainen hyvän mielen kokemus jollekin toiselle, pistää hyvä kiertämään. Aivan mahtava tyyppi ja mahtava päivä, ja ruokakin oli erinomaista. Ei valittamista! Töihin mennessään hän vei meidät sinne rantaan, jonne ei oltu aikaisemmin löydetty. Istuttiin kivikkoisella merenrannalla nauttien sen tuoksusta ja pauhaamisesta, ihastellen veden muovaamia siloisia kiviä.

Seuraavana päivänä olisikin lento Rioon, tosin vasta illalla. Päätettiin siis vihdoin lähteä Liman keskustaan. Tehtiin siellä parin tunnin opastettu kävelykierros, mutta säälittävän huonolla keskittymisellä. Nähtiin kuitenkin pääjutut historiallisessa keskustassa ja voi sanoa, että noiden viiden päivän aikana Limassa tuli sentään edes nähtyä keskusta. Tänä aamuna tajuttiin kuitenkin yksi pikku juttu...

…tulin aamulla suihkusta ulos, Klaara seisoo sängyn vierellä kasvoillaan ilme, josta ei saanut mitään selvää. ”Arvaa mitä?” toveri kysyy. Odotan jatkoa. ”Meidän lento Rioon olisi ollut eilen illalla.”

Se siitä. Missattiin siis lento, oltiin koko ajan oltu erehtyneitä päivämäärästä. Ketutti, potutti, otti päähän, suututti oma tyhmyys ja huolimattomuus. Varattiin illalle uudet lennot ja pilattiin budjettimme lopullisesti. Ei vain voi mitään. Kun matkustaa näin paljon niin lakkaa olemasta överitarkka tämmöisten asioiden kanssa.

Tultiin keskustasta hostellille sen verran ajoissa, että kerettäisiin syödä rauhassa ja tilata taksi, jolla aikaisemman tiedon mukaan menisi noin tunti lentokentälle. Hostellin työntekijä soitti meille taksin, jonka oli määrä saapua kymmenen minuutin päästä. Puolen tunnin päästä ei vielä mitään, joten hän soitti uudestaan. Kysyttiin uudestaan, miten pitkään kentälle ajaisi. Ruuhka-aikaan eli juuri silloin, kaksi tuntia. Katsottiin toisiamme järkyttyneinä ja nähtiin toistemme silmistä sama kauhistuttava ajatus: tullaan siis myöhästymään tältä lennolta! Suoraan sanottuna ei voinut kuin hokea perkelettä. Vihdoin saatiin taksi, jota pyydettin ajamaan kentälle niin nopeasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin sanoi, että reilu tunti vain menisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kenttä oli pieni ja siellä ei ollut ruuhkaa, joten loppujen lopuksi kerettiin erittäin hyvin. Hyvästi Peru, terve Brasilia!

Huacachina, Peru

Hyvää äitienpäivän aamua! Kumpa pääsisin leipomaan ihania kakkuja ja halaamaan mun äitiä ja mummoja koska ne on ihan parhaita. Mutta tällä kertaa vain etähalaus ja lämpimiä ajatuksia.

Heräsin hetki sitten Etelä-Amerikan tähän asti siisteimmistä hostelleista. Eilen kulutettiinkin olohuoneessa jo kuusi tuntia katsoen pätkivää Suomi-Norja peliä odotellen huoneen vapautumista. Takana oli 21h bussimatka hollantilaistoverimme kanssa. Nähtiin matkalla kaunis auringonlasku vuorten taakse. Ja mieletön kuunnousu vuorien takaa. Bussi tuli Icaan, josta otettiin taksi (luojan kiitos ne on lähestulkoon ilmaisia täällä) Huacachinaan, pieneen kylään hiekkadyynien laaksoon. Keskellä kylää on lampi, missä menee polkuveneitä, sitten muut asiat täällä onkin pieniä kioskeja, matkatavaramyyjiä, hostelleita, ravintoloita ja matkatoimistoja. Ympärillä näkyykin sitten vain upeita, ihania hiekkadyynejä! Sinne meillä on itseasiassa tänään suunta. Kierreltiin eilen kyselemässä buggyride/sandboarding retkistä ja onnistuttiin lopulta saamaan hinta melkein puolet alemmaksi kuin mitä ensimmäiset tarjoukset oli. Meille myyneen pojan pomo ei ollut ollenkaan innoissaan meidän halvasta hinnasta, mutta me oltiin enemmän kuin innoissamme! Täällä nimittäin tulee syöminen vähän kalliiksi kuin vaihtoehtoja ovat vain ravintolat. Ei marketteja, josta voisi ostaa nuudelia. Kioskeissa myydään vain sipsiä ja Inkakolaa. Tänään tosiaan lähdetään ihmeellisellä härpäkkeellä nimeltä buggy tuonne hiekkadyyneille ja päästään kokeilemaan hiekkalautailua. Kuin makeeta! Hollantilainen myös sanoi yrittävänsä järkätä meille yöpymisen dyyneillä tähtitaivaan alla, katsotaan onnistuuko. Olis niin upeeta.

15.5.

Viimeinen bussimatka Perussa alkoi juuri. Kuusi tuntia edessä ja suuntana Lima. Tavallaan haikeeta, koska yksi etappi on taas loppumassa. Seuraavaksi liikutaankin taas lentokoneella ja kiertely tällä mantereella alkaa olla lopussa. Huacachinassa meillä oli rennot, jääkiekon, hiekkadyyneilyn, hyvän ruuan ja hyvän seuran täyteiset pari päivää. Päivänä, jolle oltiin varattu hiekkadyynikierros, luin lammen rannalla palmun rungolla kirjaa nauttien paluusta lämpöön. Samana päivänä tuli myös tuo järisyttävän jännittävä Sveitsi-Suomi peli, joka juuri kerettiin katsoa loppuun ennen retkelle lähtöä. Taas tuli koettua yksi hauskimmista aktiviteeteista ikinä. Nämä hiekkadyynit täällä ovat niin jumalaisen kauniita, ja niitä vain jatkuu loputtomiin. Ahtauduttiin noin kymmenen hengen porukassa jännään buggyyn, jossa turvavyöt olivat niin löysät, että niistä todellisen vaaran uhatessa olisi varmasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksin käsin puristettiin niitä tiukemmalle kun vedettiin hurjaa vauhtia milloin mihinkin suuntaan hiekalla kirkuen kuin mitkäkin teinit Linnanmäellä. Oli niin pelottavaa mutta niin hulvattoman hauskaa samanaikaisesti! Välillä tullaan dyynin huipulle, josta onkin jyrkkä tiputus alas. Välillä kurvataan mutkiin niin lujaa, että sitä vain ajattelee ”nyt se on menoa”. Itse kurvailun lisäksi kierroksen toinen aktiviteetti oli hiekkalautailu. Olisin halunnut kokeilla seisaallaan, mutta remmit eivät olleet siihen tarkoitukseen näissä laudoissa. Mentiin siis mahallaan, kerran kokeilin istuenkin. Niin mahtavaa touhua!!! Kynttilöillä vahattiin laudan pohjat ja onnistuin saamaan moneen kertaan ennätyksen, kuka menee pisimmälle. Vauhti oli välillä kyllä vähän pelottavan hurja, mutta ehjin nahoin siitäkin selvittiin. Hiukan hiekkatöyssyt jäätävän kovassa vauhdissa aiheutti ehkä mustelmia reisiin ja kylkiin, mutta ei se menoa haitannut. Lisää vaan kynttilää pohjaan ja vauhti vielä kovemmaksi! Kerran hurjapää, aina hurjapää?

Lauta kainalossa kävely upottavan pehmeällä hiekalla ylämäkiin ei ollut mitään helppoa hommaa, mutta joka kerta sen arvoista. Mäki mäen jälkeen oli jyrkempi ja pidempi. Monet alkoivat aristelemaan, itse innostuin vain lisää! Niin siistiä, ettei mitään rajaa.

Nähtiin myös auringonlasku dyynien taakse. Maisemat olivat taas niin uskomattoman upeita. Näitä hetkiä kun kokee niin miettii jälkeenpäin, että tätä varten sitä on tehty töitä: päästäkseen kokemaan nimenomaan tällaisia hetkiä.

Päivä oli ollut jo aivan täydellinen. Hostellin ilmainen aamupala oli superherkullinen. Aurinko paistoi. Suomi voitti Sveitsin. Upea uusi kokemus. Sitten suihkuun pesemään hiekat pois ja päivä jatkuisi vielä mahtavana: mennään syömään hollantilaisen kaverimme kanssa. Ilta venyikin sitten 12-tuntiseksi ensin istuen ravintolassa nauttien ruuasta ja viinistä, sitten alkaen pelata korttia, joka oli niin huippuhauskaa. Seuraan liittyi vielä jossain vaiheessa chicagolainen ja ravintola meni kiinni, ennen kuin kukaan meistä oli valmis jättämään iltaa kesken. Lähdettiin poikien hostellin katolle jatkamaan kortinpeluuta ja mahtavia keskusteluja maailmanmatkailusta maailmanpelastamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Oli jenkin synttäripäivä, ja hän halusi lähteä lammelle veneilemään. Otettiin poukamasta vene ja lilluttiin tällä pikkulätäköllä varmaan pari tuntia keskellä yötä! Nämäkin on juuri näitä mahtavia muistoja ja ihmisiä ja hetkiä. Lähdettiin sitten hiekkadyynien huipulle suunnitelmana nukkua tähtitaivaan alla. Sinne päästyä huomattiin, ettei siellä mitään tähtiä ole. Ei kai, kun aurinko on jo nousemassa. Ilta oli oikeasti venynyt aamuun. Huippua. Sitä se mahtava seura ja ympäristö ja tunnelma teettää. Se tekee onnelliseksi.

Cusco: Machu Picchu & Rainbow Mountain, Peru

13.5.2017

Saavuttiin jokin aika sitten Huacachinaan 21 bussimatkan jälkeen. Nyt istutaan hostellin aulassa katsomassa Suomi-Norja peliä, puhelinta ei voi käyttää ettei vaan näy tulosta. Netti ei toimi melkein yhtään. Sisäänkirjautuminen on vajaa viiden tunnin päästä, eka erä saatiin katsottua ja loppupelin katsomiseen varmaa meneekin sitten se viisi tuntia. Ei se mitään, meillä on tänään aikaa!

Perun Cuscossa oltiin melkein viikko. Meillä oli tosi ihana, kotoisa hostelli parin kilometrin päässä keskustasta. Ihana, avulias henkilökunta ja paljon kivaa porukkaa, joiden kanssa rupateltiin aina aamukahvilla. Cusco oli kaiken kaikkiaan tosi kiva kaupunki, sen takia siellä viihdyttiinkin suunniteltua kauemmin. Vaikka keskusta-alue olikin täynnä turisteja ja sen myötä tyrkyttäviä myyjiä, niin viihdyttiin silti keskusaukiolla useita tunteja istuen ja vain seuraten ihmisiä. Cuscohan on siis turistikaupunki juuri sen takia, että sieltä käsin lähdetään tuolle yhdelle maailman seitsemästä ihmeestä: Machu Picchulle. Itsekin sinne tietysti halusimme, tietysti tietysti! Saatiinkiin hostellilta hyvä tarjous, mikä sisältää bussikuljetuksen Hidraulicoon, reilu seitsemän tunnin ajomatka, neljä ateriaa, yöpymisen hostellissa ja pääsylipun Machu Picchulle. Jos oltaisiin lähdetty omatoimisesti junalla, olisi hinta ollut yli puolet kalliimpi, jonka päälle vielä kaikki ruoka ja mahdollinen majoitus. Eli tosi hyvä diili. Herättiinkin aikaisin aamulla odottamaan kyydin saapumista ja matka kohti Machu Picchua voi alkaa!

Perussa on saanut pelätä henkensä edestä joka ikisellä bussimatkalla. Vuoriston rinteillä kun ajetaan kapeilla kaistoilla isoilla autoilla kaasu pohjassa ja pohjaton jyrkänne puolen metrin päässä, niin kyllä siinä rohkeimmatkin pelkäisivät. Ja matkat ovat pitkiä. Niskat jännittyneenä istutaan ahtaissa penkeissä serpentiiniteillä milloin tehden äkkijarrutuksia hevosten tai laamojen eteen, milloin tehden hulluja ohituksia mutkaa vasten rekan ohi, milloin väistäen vastaantulevaa autoa sinne hemmetin rotkoon! Meidän tuurin ollessa mitä on, neljä auto-onnettomuutta tällä reissulla jo tapahtunut, pelätään entistä kovemmin, että nyt tulee numero viisi. Toistaiseksi ollaan selvitty, mutta koputa puuta.

Kun oltiin selvitty Hidraulicoon, tavattiin siellä oppaamme, jonka oli tarkoitus puhua englantia. Eipä tosin puhunut, mutta ranskalaiset toverimme onneksi käänsivät oleellisimmat seikat. Lähdettiin kävelemään 10km Aquas Calientes nimiseen kaupunkiin Machu Picchun juurelle. Kävely oli onneksi suhteellisen tasaista maastoa, junakiskojen viertä edeten. Jylhiä upeita värikkäitä vuoria ja raikas luonto, ei voi valittaa näkymistä eikä muustakaan. Reppu alkoi painaa hartioita loppuvaiheessa, ja yksi mielenkiintoisimmista osuuksista oli kävellä parin tunnelin läpi. Pilkkopimeää, ja vettä tippui katosta. Ei valoa, ei mitään. Nosta vain jalkoja korkealle ja koita olla kompastumatta. Helpommin sanottu kuin tehty. Selvittiin kuitenkin ja pian oltiin Aguas Calientesin pääaukiolla, missä oli tarkoitus tavata ryhmän kanssa. Odoteltiin muiden ryhmän jäsenten ja oppaan saapuvan ja lähdettiin sitten hostellille, jossa oli pari tuntia aikaa levätä ennen illalliselle lähtöä. Tilattiin Klaaran kanssa perinteiset Spaghetti Bologneset, ruokamyrkytyksen jälkeen on vain kaivannut mahdollisimman tavallista ja neutraalia ruokaa. Ravintolassa venyi valitettavan myöhälle, ja tiedettiin saavamme vain nelisen tuntia aikaa nukkua ennen vaellusta Machu Picchulle. Aamuneljältä oli nimittäin lähtö. Käveltiin oppaan johdolla ensimmäiselle tarkastuspisteelle pilkkopimeässä tähtitaivaan alla. Taas koittaen olla kompastumatta. Helppoahan se alkupää vielä oli, ei aavistustakaan mitä kamalaa edessä odotti. Ensimmäisen passin- ja lipuntarkastuksen jälkeen meni ehkä pari minuuttia, kun alettiin kiipeämään jyrkkiä, epätasaisia kiviportaita. Hidastahan se matkanteko oli, koska ei nähnyt mitään ja koska se oli myös fyysisesti rankkaa. Aurinko alkoi pikkuhiljaa valaisemaan ympäristöä ja nousi lopulta näkyviin ja näkyvyys helpottui, mutta rankkuus vain paheni. Jenkeissä olen muutaman kerran kiivennyt ”The Thousand Steps” ylös vuorelle, joka on sekin erittäin rankka, mutta tämä oli kolme kertaa pidempi ja rankempi. Molemmat meistä hieman vielä puolikuntoisina ja energian puutteessa. Ruokamyrkytyksen jälkeen meni vielä aika monta päivää ennen kuin alkoi mikään ruoka maistumaan, joten tuntui että keho on ihan tyhjä energiasta. Noin puolivälissä taukoa pitäessä kävi jotain erittäin hassua. Keskellä täällä Perun metsää törmätään vanhaan tuttuun, ruotsalaiseen Jacobiin!!! Se oli niin uskomaton sattuma, ettei mitään rajaa. Tutustuttiin häneen Australian Byron Bayssä, hostellin barbequella. Seuraavan kerran törmättiin häneen Aucklandin lentokentällä odotellen portilla lennon lähtöä Buenos Airesiin. BA:ssa hengattiin pariin otteeseen ja nyt yhtäkkiä törmättiin häneen vaelluksella kohti Machu Picchua. Uskomatonta! Se antoi energiaa jatkaa taas matkaa eteenpäin. Loputtomuudelta tuntuvan kiipeämisen jälkeen saavuttiin vihdoin sisäänkäyntiportille ja odotettiin muiden reippaiden kiipeilijöiden saapuvan. Suuri osa meidän ryhmästä otti bussin ylös, mutta me haluttiin ansaita näkevämme tuo ihme! Kun ryhmä oli kasassa, mentiin uudestaan lipun- ja passintarkastuksen läpi. Sen jälkeen oli valitettavasti vielä aika paljon portaita kiivettävänä, mutta näkymät ympärillä oli jotain niin upeaa, ettei jaksanut edes miettiä jaksaako se jalka nousta vai ei. Aurinko nousi vuorten takaa sumua ympärillään, vuoret niin upeita, ettei niitä voi sanoin kuvailla. Ja sitten eteemme levittyi kaikessa kauneudessaan tuo inkojen kadonnut valtakunta: Machu Picchu. Onhan siitä paljon kuvia nähnyt, mutta nyt kun sen näki omin silmin, ei, ei sitä voi kuvailla kuinka upea se on. Ei riitä mitkään sanat eikä kuvat kuvailemaan miten jumalaisen upea se paikka on. Sitä vain tuijotti ympärilleen suu ammollaan. Ennen näkyä sitä mietti, kuka hullu haluaisi rakentaa valtakunnan vuoren huipulle? Näyn levittyessä eteen, sitä mietti, kuka hullu ei haluaisi rakentaa valtakuntaa juuri tänne vuoren huipulle. Se, miten aurinko valaisi tuota vanhaa kaupunkia, wau. Kaikki ne rauniot. Ja hassu fakta: vuori, jolla Machu Picchu on, ei oikeastaan ole Machu Picchu -vuori. Machu Picchu -vuori on itse asiassa Machu Picchun vierellä oleva vuori. Olisi ollut niin upeaa tehdä se neljän päivän Old Inca Trail vaellus tänne, mutta valitettavasti kunto eikä aika antanut myöten.

Oppamme, joka ei puhunutkaan englantia, selitti paljon Machu Picchusta ja inkoista, ja me seistään siellä tyhmänä ymmärtäen vain muutaman sanan sieltä täältä. Onneksemme ryhmästä löytyi pari espanjalaista kaveria, jotka käänsivät meille oleellisimmat asiat. Kierreltiin alueella muutama tunti laamojen kanssa. Jostain mysteerisestä syystä sain järkyttäviä allergiaoireita, en vieläkään tiedä mistä. Ei täällä missään muualla ole mitään ongelmaa ollut. Lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana joten Machu Picchusta nauttiminen meni niiskuttaessa ja silmät valuen ja henkeä ahdistaen.

Ei siitäkään voi paljoa selittää, Machu Picchusta siis. Se vain on uskomattoman upea. Jotta voi ymmärtää, miten upea, täytyy sinne mennä itse ja nähdä se kaikki omin silmin.

Alas päin päätettiin ottaa bussi, sillä rappuset olisivat todennäköisesti tuhonneet huonot polvemme lopullisesti. Sitä paitsi, olihan meillä vielä edessä se 10km kävely junanraiteita pitkin suurella kivikolla tasapainoillen. Kävely takaisin Hidraulicoon meni rattoisissa merkeissä jutustellen meksikolais-columbialaisen pariskunnan kanssa, jotka asuvat Bostonissa ja opettavat kirjallisuutta yliopistossa. Mielenkiintoisia tyyppejä ja keskusteluja. Hidraulicoon päästessä mutustin energiaa saadakseni sipsiä ja mandariiniä odotellessa muita ryhmän jäseniä saapuvaksi. Vihdoin oli ryhmärämä kasassa ja aika ahtautua noihin oi-niin-kammottaviin busseihin. Huomattiin ranskalaisten kanssa kauhuksemme, että kuski olisi sama. Meitä oli kuitenkin kaksi bussilastillista meidän ryhmästä, joten annettiin kohteliaasti tietämättömien mennä tämän maailman järkyttävimmän kuskin kyytiin. Se täyttyikin muista ihmisistä ja huokastiin helpotuksesta:vältyttiin tämän kuskin kyydiltä. Jotain erittäin ihmeellistä tapahtui ja koko bussi yhtäkkiä tyhjeni ja siirtyi toiseen bussiin. Joka meni täyteen. Ja meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä tämän hepun kyytiin. Voi kauhistuksen kanahäkki.

Selvittiin elossa takaisin Cuscoon.

  

Lepopäivä pidettiin välissä ennen Rainbow Mountainille lähtöä. Tällöin nähtiin ihana ystävämmä Jacob Ruotsista! Heppu, johon ollaan törmätty neljässä maassa. Mentiin irkkupubiin hänen seurakseen kattomaan Juvenus-Monaco jalkapallo-ottelua. Kuvitelkaa. Meikäläinen irkkupubissa katsomassa jalkapalloa. Sitä se reissaus teettää. Pistää minutkin tekemään hulluja asioita. Kaljatuoppia ei sentään ollut kädessä, koska hyi. Pelin jälkeen mentiin vielä metsästämään pannukakkua tai jäätelö ja löydettiinkin ihana pieni paikka. Siellä vietettiinkin sitten turisten loppuilta, kunnes meidän oli pakko lähteä nukkumaan aikaista herätystä varten. Oli kyllä ihan huippua vielä kerran nähdä Jacob.

Herättiin 2:45 yöllä odottamaan kyydin saapumista, jonka oli tarkoitus olla kolmelta. Kerettiin juoda kokateetä ja Klaara otti vuoristotautipillerin. Päivän kohde on nimittäin 5200 metrin korkeudella. Neljältä ei vielä kyytiä kuulunut. Hostellin työntekijä sanoi, että välillä venyy. Kun ei vielä viideltäkään kyytiä kuulunut, alettiin soittelemaan perään. Plottwist. Sinne johtavalla tiellä on sattunut rekkaonnettomuus, eli tie poikki ja kukaan ei pääse sinne. Varattiin yksi lisäyö hostellista ja päätettiin kokeilla seuraavana päivänä (yönä) uudestaan.

Tuo vahinkovapaapäivä sattuikin sopivasti, koska pystyttiin katsomaan Suomi-Slovenia peli livenä Youtubesta! Puoli tuntia ennen pelin alkua päätettiin haluavamme pizzaa! Kysyttiin, mistä läheltä löytyy paras pizza ja lähdettiin juoksemaan pizzan perässä. Pitäähän nyt kisaherkut olla. Pizzeriasta sanottiin, että he tekevät pizzaa vasta viiden jälkeen. Haistakaa home. Toinen pizzeria oli kiinni. Ja kolmaskin kiinni. Hitsi. Mentiin hakemaan jostain ravintolasta wingsejä ja ranskiksia takeaway boksiin, juostiin hakemaan sipsiä, limua ja viinirypäleitä ja kurvattiin äkkiä hostellille. Myöhästyttiin kaksi minuuttia pelin alusta, mutta onneksi livelähetys tuli juuri saman verran myöhässä. Tarkoitus oli tehdä aulaan kisakatsomo, mutta siellä oli huone täynnä eteläamerikkalaisia katsomassa jalkapallopeliä, joten mentiin Klaaran kanssa keittiöön läppärimme kanssa herkuttelemaan pelistä ja ruuista. Oven takaa kuului muiden hurraus futispeliä seuratessa. Ja oven takaa kuului kovia naurunhörähdyksiä aina kun me hurrattiin. Onneksi voitettiin, koska kaikki utelivat, miten peli meni.

Seuraavaana yönä herättiin taas kolmelta juomaan kokateetä ja odottamaan kyytiä. Se jopa tuli, ja päästiin matkaan. Pysähdyttiin johonkin syömään aamupalaa ja jatkettiin sitten taas varsin kammottavia teitä pitkin vaelluksen aloituspaikalle. Kokalehtiä suussa ja taskussa lähdettiin uhmaamaan vuorta. Ensimmäisen vartin jälkeen Klaara päätti ottaa hevosen ylös, itse jatkoin sinnikkäästi. Sain seurakseni brasilialaisen äidin ja pojan, joiden kanssa kiivettiin tuo reilu kolme tuntia jyrkkää mäkeä ja vihdoin huipulle. Elämäni yksi rankimmista, mutta ehdottomasti upeimmista vaelluksista. Kameraa en ottanut mukaan, sillä en halunnut yhtään ekstrapainoa reppuun. Niin huikeat näkymät joka puolella, ettei mitään rajaa. Vaikka monta kertaa teki mieli luovuttaa, niin ei luovutettu. Ja se tunne siellä huipulla 5200 metrin korkeudessa... Wau. Edessä mineraalien ja sateiden myötä värittynyt sateenkaarivuori, joka on löydetty vasta kolme vuotta sitten. Ympärillä pari lumihuippuista jylhää vuorta, ja eri värisiä, toinen toistansa upeampia vuoria ja maisemia. Ei voi valittaa. Hieman alkoi tuntua päässä painetta tuon korkeuden takia. Klaaraan törmäsin huipulla, raukka taas vuoristotaudin kourissa. Saatiin yhteiskuvat ja lähdettiin talsimaan alaspäin. Puolivälissä piti pysähtyä syömään evästä. Sen jälkeen aiheutin itselleni melko vaarallisen tilanteen. Liukastuin hiekkaan ja oli senttien päässä etten olisi lentänyt selälleni kivikkoiseen jyrkkään jyrkänteeseen. Sinne kun olisi pää kolahtanut niin terve. Selvisin onneksi pintanaarmuilla ja polven vääntymisellä. Lähdin sitten kiitämään alaspäin, koska tuli olo, että väsähdän enkä jaksa loppuun asti, jos mennään näin hitaasti. Puolijuoksulla pääsin alas ja oli kyllä niin väsynyt olo, että. Upea kokemus jälleen kerran takana.