Rio de Janeiro & Ilha Grande, Brasilia

Vihdoin selvittiin sinne Brasiliaan asti, uusien, kalliiden lentolippujemme kanssa. Lennon laskeutuessa kello oli puoli viisi aamulla ja sohvasurffaushostimme Rolf lupasi olla avaamassa ovensa kun päästään perille. Otettiin uber Rolfin luo ja opiskeltiin kuskin kanssa muutama sana portugalia, tai lähinnä sitä lausumista, joka on kyllä ihan hepreaa. Löydettiin Rolfin talon portille ja yritettiin saada häneen yhteys. Vihdoin hän tuli avaamaan ja esitteli meille oleellisimmat seikat siinä hetkessä aamuviideltä. Päästiinkin heti nukkumaan, ei taas lentokoneessa saanut silmäystäkään unta. Aamulla herätessäni katsoin kelloa: yhdeksän. Voi vielä nukkua. Puolen tunnin päästä katsoin uudestaan ja muistin siinä vaiheessa, että Brasilian ja Perun välinen aikaero on kaksi tuntia, eli kello olikin jo melkein puolipäivä. Kuultiin yläkerrasta kuinka ainakin viisi ihmistä palpatti kovaan ääneen portugalia, joka omaan korvaan kuulosti välillä ihan venäjältä. Mitä en osannut odottaa ollenkaan. Ei tunnettu ihmisiä, tiedettiin vain, että Rolf majoittaa samana viikonloppuna paljon kavereitansa ympäri Brasiliaa Riossa järjestettävien häiden takia. Uskaltauduttiin rähjäisinä mennä tutustumaan porukkaan ja todettiin, että Rolf itse ei ollut edes kotona.

Joka tapauksessa, tosi kivoja tyyppejä kaikki. Rolf ja pari muuta tuli hetken päästä kotiin aamupalatarvikkeiden kanssa ja syötiin yhdessä ja juteltiin kaikkea mahdollista ja opittiin paljon Brasiliasta ja sen osavaltioista, historiasta, politiikasta ja slangeista yms, koska kaikki oli eri puolilta.

Suoraan sanottuna en pahemmin muista minä päivänä tehtiin mitäkin, siitä on kuitenkin jo pari viikkoa aikaa kun sinne ylipäätään saavuttiin. Lauantaina eli saapumispäivänä katsottiin lätkää kun porukka laittautui hienoksi häitä varten. Naurettiinkin kun me tytöt siellä vain katsotaan intensiivisesti lätkää kun miehet meikkaa ja laittaa hiuksiaan. Meillä olikin sitten talo itsellemme seuraavaan iltapäivään saakka ja nautittiin rauhasta, oltiin viidakossa apinoiden, koirien ja kissojen kanssa. Apinat tuli välillä sisällekin, koska talossa ei ollut ikkunoita. Lähdettiin tsekkaamaan alueita, mitä meille suositeltiin, mutta oltiin vielä matkustusyön jälkeen sen verran väsyneitä, ettei pitkään jaksettu olla joten paineltiin aika pian nukkumaan.

Sunnuntaina taidettiin lähteä Rion ranta-alueelle, Copacabanaan ja Ipanemaan. Sää oli pilvinen ja vähän viileä joten vain käveltiin rantaviivaa pitkin ja nautittiin meren pauhauksesta ja tuoksusta. Samana iltana lähdettiin Rolfin ja hänen tyttöystävän kanssa kuuntelemaan yazzia katutapahtumaan, joita kuulemma järjestetään joka ilta Riossaa. Kuinka mahtava paikka! Arki-iltoinakin hirveästi ihmisiä kokoontuu milloin mihinkin ja mitäkin varten ja aina pidetään hauskaa. Näiden motto olikin ”every day is worth celebrating”.

Maanantaina satoi kaatamalla ja istuttiin aamupalapöydässä miettimässä, mitä sitä voisi tänään tehdä. Löydettiin keskustaan pienistä bussiongelmista huolimatta ja etsittiin lounasta ja kahvia. Kierreltiin kaatosateessa keskustan alueella. Rolf laittoi viestiä, halutaanko lähteä sambatapahtumaan tänä iltana ja vastaus oli tottakai! Mentiin kotiin, syötiin nuudelia ja lähdettiin yhden toisen kaverin kanssa tapaamaan Rolfia sambapaikalle. Taas aivan huippumeno tänäkin iltana, kadut täpötäynnä ihmisiä ja joka korttelin kulmassa uusi pieni bändi soittamassa.

Rion olympialaisia varten tehty maailman suurin katumaalaus. Nämä jokaista maanosaa edustavat kasvot ovat todellisuudessa vierekkäin.

Tiistaiaamuna oli vihdoin kirkasta ja suunnattiin Kristus-patsaalle, onhan sinne nyt mentävä kerta Riossa on! Patsas itsessään ei ole muuta kuin, no, patsas. Mutta näkymät sieltä olivat upeat!! Takaisin tullessa Rolf olikin vielä kotona ja sanoi ottaneensa vapaapäivän, jotta voi näyttää meille ja yhdelle kaverilleen ympäriinsä. Oli nätti, lämmin aurinkoinen päivä ja mentiin ensiksi pienelle syrjäiselle söpölle aukiolle, mihin kukaan ei kuulemma ikinä löydä, mutta joka olisi täydellinen paikka muutamille kahviloille ja ravintoloille. Sieltä mentiin perinteiselle brasilialaiselle lounaalle. Sitten satamaan ja lautalla Neteroihin, kaupunginosaan, jossa Rolf on syntynyt ja kasvanut. Käveltiin rantaviivaa ympäriinsä ja juteltiin taas kaikesta mahdollisesta. Haettiin hänen äitinsä luota auto ja ajettiin ylös vuorelle, josta olikin sitten sellaiset näköalat, ettei mitään rajaa. Täydellinen päivä jo takana ja sitten porukalla istutaan katsomassa auringonlaskua Rion ylle. Meri ja vuoret ja taivas ja seura oli vaan jotain niin parasta.

Päätettiin Klaaran kanssa kokata illallinen, kun Rolf oli tarjonnut meille aamupaloja ja lounaita. Haluttiin myös tehdä lettuja jälkkäriksi. Mentiin kotiin ja laitettiin ruoka. Letut epäonnistui mulla ensimmäistä kertaa ikinä, joka järkytti meikäläisen epätoivon partaalle. Suunnitelma oli taas lähteä katutapahtumaan, mutta jäätiinkin kotiin illaksi. Seuraavan päivän etappi oli suunnata Ilha Grande nimiselle saarelle. Alettiin siis katsomaan busseja ja hostelleja sinne.

 

Aamulla otettiin uber bussiasemalle ja viisi minuuttia ennen bussin lähtöä päästiin lippujonoon, vähän viime minuuteille jäi, hups. Saatiin liput ostettua puhuen portugalia espanjaa ja englantia ja juostiin suoraan kyytiin. Eihän tällä asemalla ollutkaan kun noin 87 laituria... Ensiksi kolmen tunnin bussimatka Angra dos Reisiin, josta lautalla tunti saarelle Abrau nimiseen kylään. Täytyy sanoa, että tämä saari oli ihan paratiisi. Siellä ei ollut autoja eikä pankkeja tms. Ei paljoa ihmisiä, vain veneitä ja ravintoloita ja rantoja ja sademetsää. Täydellistä. Ensimmäisenä iltana istuttiin meren rannassa nauttimassa pão de quiejo (juustoleipäpalloja, brasilialainen täydellisyys). Täydellinen, rauhallinen, pimeä ilta. Seuraavana päivänä lähdettiin vaeltamaan sademetsän läpi ylämäkeä vesiputouksille. Oli kaiken hikoilun arvoista, nähdä ihana vesiputous keskellä tätä viidakkoa. Vesi oli kylmää, mutta mentiin silti uimaan. Vesiputouksilta ei ollut enää kovin pitkä matka eräälle rannalle. Käveltiin sinne seuranamme apinat. Tämä ranta oli tosi pieni, mutta ihan pehmeää, valkoista hiekkaa ja täydellisen kirkasta, turkoosia vettä. Oletettiin, että meri olisi ollut paljon kylmempi kuin mitä se todellisuudessa oli. Paratiisi.

Taksiveneellä takaisin Abrauhun ja suihkun kautta syömään kerrankin kunnollinen illallinen. Klaara halusi kunnon meriruokaa, joten mentiin ravintolaan. Vedettiin ihan överiksi, otettiin viinipullo, mahtavan kuuloiset annokset ja lopuksi jopa jälkiruokaa! Jokainen osuus oli niin tajuttoman herkullista, että teki mieli itkeä ilosta. Vihdoin jotain muuta kun nuudelia!!! Nam. Nam. Nam.

Toinen päivä pyhitettiin rannassa makoilulle, viimeinen rantakohde sentään kyseessä. Koitettiin saada vähän väriä pintaan. Kohdeltiin itseämme kuin paratiisissa kuuluu kohdella. Ai että.

Oltiin varattu saarelle vain nämä kaksi ja puoli päivää, joten seuraavana aamuna olikin jo aika lähteä. Lautalla takaisin Angran satamaan, josta oli tarkoitus ottaa taksi niinkuin tullessakin. Takseja ei ollutkaan näkösällä yhtä ainutta, joten lähdettiin kävelemään bussiasemalle päin. Tiedettiin suunta, mutta ei muuta. Käveltiin ja käveltiin ja käveltiin ja hikoiltiin ja mietittiin, miten kaukana ja missähän se asema olikaan. Takaamme tuli muita reppureissaajia, jotka etsivät asemaa myös ja kysyivät meiltä apua. Sanottiin vain itsevarmasti, että tässä suunnassa se on. Heh. Kyllä se loppujen lopuksi löytyi ja saatiin bussiliput takaisin Rioon.

Rolf sanoi olevansa poissa meidän saapuessa takaisin, mutta meillä oli avain. Tuntui kuin oltaisi kotiin menossa. Rion bussiasemalta ei haluttu maksaa taksia ja uberit eivät alueella toimineet, joten lähdettiin metsästämään paikallisbussia. Pysäkeillä ei missään lukenutkaan, mitkä linjat niillä kulkee. Näytettiin varmaan niin hukassa olevilta kuin mahdollista, ja alue ei todellakaan ollut mitään miellyttävää tai turvallisen oloista. Eräs mies alkoi puhumaan meille englantia ja kysyi tiedetäänkö mihin ollaan menossa. Tiedusteltiin Cosme Velhoon menevistä busseista, hän tsekkasi puhelimeltaan ja saattoi meidät oikealle asemalle. Hänkin sanoi, että tällä alueella ei teidän pahemmin kannata kävellä. Terve vaan että huhhei.

Päästiin turvallisesti takaisin kotiin ja otettiin päikkärit kun odoteltiin Rolfin saapuvan, tarkoitus oli lähteä taas ulos. Itse sain jäätävän päänsäryn ja väsymyksen, joten jäin kotiin nukkumaan, mikä teki erittäin hyvää. Aamulla kun heräsin, muut vetivät vielä sikeitä. Odotin jonkin aikaa ja hoidin asioita koneella, kunnes kyllästyin odottamiseen ja lähdin ulos metsästämään kahvia. Takaisin selviytyessäni muut olivatkin jo hereillä ja oltiin lähdössä eräälle rannalle porukalla. Aurinko oli mennyt pilveen ja sää viilennyt. Ranta oli noin tunnin ajomatkan päässä ja mitä pidemmälle ajettiin, sen sumuisemmaksi ilma kävi. Rolf ja hänen kaveri sanoi, ettei ole ikinä nähnyt Rioa näin sumuisena. Kun päästiin rannalle, se oli poissa. Kirjaimellisesti poissa. Merivesi oli jostain syystä niin ylhäällä, että se peitti koko hiekkarannan alleen. Ei hätä ole tämän näköinen. Lähdettiin toiselle rannalle, niitähän täällä riittää!! Sää oli oikeasti vähän turhan viileä.. Sen sijaan, että olisin löhönnyt biksuissa rantapyyhkeeni päällä, kietaisin sen ympärilleni lämmitelläkseni.

Kotiin päästyämme alettiin Klaaran kanssa epätoivoisina pakkaamaan aamun lentoa varten. Ei millään oltaisi haluttu lähteä Brasiliasta. Pakkaamisesta ei meinannut tulla mitään. Ei haluttu pakata koska ei haluttu lähteä. Brasilia vei mun sydämen ja Rolfista oli tullut meille hyvä ystävä. Lähdettiin vielä pienellä porukalla pizzalle viettämään viimeisiä hetkiä yhdessä. Ilta venyikin taas pitkälle yöhön hyvässä seurassa. Aamulla Rolfin kaveri vei meidät lentokentälle ja matka kohti suunnitelmien mukaista viimeistä kohdetta alkoi.  

Lima, Peru

27.5.2017

Tätä kirjoittaessa olenkin jo Brasiliassa, taas kokemuksia, maisemia ja ihmisiä rikkaampana. Mennään ajassa kuitenkin vähän taakse päin, nimittäin Limaan. Huacachinasta lähdettiin tuon valtavan hauskan yön jälkeen taksilla Icaan hollantilaiskaverimme kanssa ja metsästettiin bussiasema, josta saisi ostettua liput Limaan. Se onnistui yllättävän helposti ja nopeasti ja bussin lähtöönkin oli alle kaksi tuntia. Syötiin Klaaran kanssa vielä kerran tonnikalaleivät lounaaksi, ja siihen tökkäsi. Nyt pelkkä ajatuskin tonnikalaleivästä lähinnä oksettaa. Niitä on tullut syötyä ihan liikaa, sillä se on ollut yksi halvimmista lounaista, mitä ollaan keksitty. Nyt ei kuitenkaan enää pysty. Ei kykene. Limaan selvitessä oltiin Klaaran kanssa suuntaamassa hostellillemme, johon myös hollantilainen päätti tulla kysymään yöpaikkaa. Oltiin kaikki hirmu nälkäisiä, lounaasta oli kuitenkin jo yli seitsemän tuntia. Haluttiin äkkiä kirjautua sisään ja lähteä ruokakauppaan. Hostellin työntekijä oli tosi kummallinen ja jaaritteli niitä ja näitä, kun yritettiin vaan päästä viemään kamat huoneeseen ja lähteä sinne kauppaan. Viimein päästiin ja edessä odottikin iloinen yllätys: oikea ruokakauppa! Siis oikea ruokakauppa, mitä luksusta! Viimeksi on ollut oikea ruokakauppa La Serenassa, Chilessä, missä oltiin monta viikkoa sitten. Saatiin siis kunnon pasta bolognese tarvikkeet ja kaikki mitä etsittiin ja tarvittiin. Harvinaista. Supernälkäisinä juostiin hostellille kokkaamaan ja nami kun voi pasta bolognese maistua hyvältä. Ilta venyi taas pitkäksi pelatessa lautapelejä ja pingistä ja jutellessa kaikkea mahdollista. Kaveri lähti seuraavana aamuna takaisin Hollantiin.

Klaaran kanssa vietettiin pari seuraavaa päivää sohvalla netflixin ja jääkiekon parissa. Myönnettäköön, että matkaväsymys iski. Meistä ei ollut mihinkään. Ei jaksettu lähteä tutkimaan Limaa, ei jaksettu perehtyä mihinkään, ei yksinkertaisesti kyetty mihinkään muuhun kun leffojen ja jääkiekon katsomiseen ja nuudelin hakemiseen lähimarketista. Tähän touhuun kului kaksi ja puoli päivää, mutta ei sen voi antaa harmittaakaan, sillä jos ei jaksa niin ei vaan jaksa. Ekana päivänä päätettiin väkisin lähteä läheisille raunioille, missä olikin tarjolla ainoastaan opastettuja kierroksia, ja me oltiin niin tylsistyneitä ja väsyneitä, että ei saatu siitäkään yhtään mitään irti. Ei mitään ole kiva tehdä väkisin. Laiskottelupäivien jälkeen vihdoin lähdettiin etsimään rantaa. Meri löytyi, mutta ei pääsyreittiä rantaan, joten jäätiin kivaan puistoon istumaan. Pian puistoon tuli kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut mies heittämään palloa koiransa kanssa. Huomiomme kiinnittyi hänen länsimaalaiseen tyyliinsä. Koira alkoikin tuomaan palloa meidän luo eikä omistajansa, jolloin mies pahoitteli ja sanoi jotain muutakin. Ihmeteltiin myös hänen hyvää englantiaankin, sillä Perussa ei kukaan puhu englantia. Koira tykästyi meihn (tai Klaaraan) ja jatkoi pallonsa tuomista suoraan meidän luo käskyistä välittämättä. Jäätiin sitten juttelemaan tuon miehen kanssa, joka osoittautui kasvaneensa ja asuneensa Kaliforniassa. Selittää kai sen hyvän englannin. Juteltiin niitä näitä vaikka kuinka pitkään, hän ehdotti perulaisia ruokia ja muita ja juttu päättyi siihen, että hän pyysi meitä lounaalle kanssaan. Hän näyttäisi meille hyvän paikallisen ravintolan, mistä saisi hyvää paikallista ruokaa. Lähdettiin siis yhdessä syömään ja saatiin erittäin hyvät perulaiset lomo saltado ja pollo saltado -annokset eteemme. Roberto jopa maksoi lounaamme, mikä ihana ystävällinen mies. Hän ehdotti vielä, että mentäisiin hakemaan churrot jälkkäriksi maailman (vai Perun, tai Liman) parhaasta churreriasta. Ja oli kyllä aivan mahtava churro, vaikkei oikein vertauskohdetta olekaan. Tämä päivä paikallisen kanssa oli täynnä mieleenpainuvia, uskomattomia hetkiä ja ajatuksia ihmisten hyvyysestä ja ystävällisyydestä. Jaettiin taas omia tarinoitamme ja kulttuureitamme. Ja tuli halu antaa samanlainen hyvän mielen kokemus jollekin toiselle, pistää hyvä kiertämään. Aivan mahtava tyyppi ja mahtava päivä, ja ruokakin oli erinomaista. Ei valittamista! Töihin mennessään hän vei meidät sinne rantaan, jonne ei oltu aikaisemmin löydetty. Istuttiin kivikkoisella merenrannalla nauttien sen tuoksusta ja pauhaamisesta, ihastellen veden muovaamia siloisia kiviä.

Seuraavana päivänä olisikin lento Rioon, tosin vasta illalla. Päätettiin siis vihdoin lähteä Liman keskustaan. Tehtiin siellä parin tunnin opastettu kävelykierros, mutta säälittävän huonolla keskittymisellä. Nähtiin kuitenkin pääjutut historiallisessa keskustassa ja voi sanoa, että noiden viiden päivän aikana Limassa tuli sentään edes nähtyä keskusta. Tänä aamuna tajuttiin kuitenkin yksi pikku juttu...

…tulin aamulla suihkusta ulos, Klaara seisoo sängyn vierellä kasvoillaan ilme, josta ei saanut mitään selvää. ”Arvaa mitä?” toveri kysyy. Odotan jatkoa. ”Meidän lento Rioon olisi ollut eilen illalla.”

Se siitä. Missattiin siis lento, oltiin koko ajan oltu erehtyneitä päivämäärästä. Ketutti, potutti, otti päähän, suututti oma tyhmyys ja huolimattomuus. Varattiin illalle uudet lennot ja pilattiin budjettimme lopullisesti. Ei vain voi mitään. Kun matkustaa näin paljon niin lakkaa olemasta överitarkka tämmöisten asioiden kanssa.

Tultiin keskustasta hostellille sen verran ajoissa, että kerettäisiin syödä rauhassa ja tilata taksi, jolla aikaisemman tiedon mukaan menisi noin tunti lentokentälle. Hostellin työntekijä soitti meille taksin, jonka oli määrä saapua kymmenen minuutin päästä. Puolen tunnin päästä ei vielä mitään, joten hän soitti uudestaan. Kysyttiin uudestaan, miten pitkään kentälle ajaisi. Ruuhka-aikaan eli juuri silloin, kaksi tuntia. Katsottiin toisiamme järkyttyneinä ja nähtiin toistemme silmistä sama kauhistuttava ajatus: tullaan siis myöhästymään tältä lennolta! Suoraan sanottuna ei voinut kuin hokea perkelettä. Vihdoin saatiin taksi, jota pyydettin ajamaan kentälle niin nopeasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin sanoi, että reilu tunti vain menisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kenttä oli pieni ja siellä ei ollut ruuhkaa, joten loppujen lopuksi kerettiin erittäin hyvin. Hyvästi Peru, terve Brasilia!

Huacachina, Peru

Hyvää äitienpäivän aamua! Kumpa pääsisin leipomaan ihania kakkuja ja halaamaan mun äitiä ja mummoja koska ne on ihan parhaita. Mutta tällä kertaa vain etähalaus ja lämpimiä ajatuksia.

Heräsin hetki sitten Etelä-Amerikan tähän asti siisteimmistä hostelleista. Eilen kulutettiinkin olohuoneessa jo kuusi tuntia katsoen pätkivää Suomi-Norja peliä odotellen huoneen vapautumista. Takana oli 21h bussimatka hollantilaistoverimme kanssa. Nähtiin matkalla kaunis auringonlasku vuorten taakse. Ja mieletön kuunnousu vuorien takaa. Bussi tuli Icaan, josta otettiin taksi (luojan kiitos ne on lähestulkoon ilmaisia täällä) Huacachinaan, pieneen kylään hiekkadyynien laaksoon. Keskellä kylää on lampi, missä menee polkuveneitä, sitten muut asiat täällä onkin pieniä kioskeja, matkatavaramyyjiä, hostelleita, ravintoloita ja matkatoimistoja. Ympärillä näkyykin sitten vain upeita, ihania hiekkadyynejä! Sinne meillä on itseasiassa tänään suunta. Kierreltiin eilen kyselemässä buggyride/sandboarding retkistä ja onnistuttiin lopulta saamaan hinta melkein puolet alemmaksi kuin mitä ensimmäiset tarjoukset oli. Meille myyneen pojan pomo ei ollut ollenkaan innoissaan meidän halvasta hinnasta, mutta me oltiin enemmän kuin innoissamme! Täällä nimittäin tulee syöminen vähän kalliiksi kuin vaihtoehtoja ovat vain ravintolat. Ei marketteja, josta voisi ostaa nuudelia. Kioskeissa myydään vain sipsiä ja Inkakolaa. Tänään tosiaan lähdetään ihmeellisellä härpäkkeellä nimeltä buggy tuonne hiekkadyyneille ja päästään kokeilemaan hiekkalautailua. Kuin makeeta! Hollantilainen myös sanoi yrittävänsä järkätä meille yöpymisen dyyneillä tähtitaivaan alla, katsotaan onnistuuko. Olis niin upeeta.

15.5.

Viimeinen bussimatka Perussa alkoi juuri. Kuusi tuntia edessä ja suuntana Lima. Tavallaan haikeeta, koska yksi etappi on taas loppumassa. Seuraavaksi liikutaankin taas lentokoneella ja kiertely tällä mantereella alkaa olla lopussa. Huacachinassa meillä oli rennot, jääkiekon, hiekkadyyneilyn, hyvän ruuan ja hyvän seuran täyteiset pari päivää. Päivänä, jolle oltiin varattu hiekkadyynikierros, luin lammen rannalla palmun rungolla kirjaa nauttien paluusta lämpöön. Samana päivänä tuli myös tuo järisyttävän jännittävä Sveitsi-Suomi peli, joka juuri kerettiin katsoa loppuun ennen retkelle lähtöä. Taas tuli koettua yksi hauskimmista aktiviteeteista ikinä. Nämä hiekkadyynit täällä ovat niin jumalaisen kauniita, ja niitä vain jatkuu loputtomiin. Ahtauduttiin noin kymmenen hengen porukassa jännään buggyyn, jossa turvavyöt olivat niin löysät, että niistä todellisen vaaran uhatessa olisi varmasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksin käsin puristettiin niitä tiukemmalle kun vedettiin hurjaa vauhtia milloin mihinkin suuntaan hiekalla kirkuen kuin mitkäkin teinit Linnanmäellä. Oli niin pelottavaa mutta niin hulvattoman hauskaa samanaikaisesti! Välillä tullaan dyynin huipulle, josta onkin jyrkkä tiputus alas. Välillä kurvataan mutkiin niin lujaa, että sitä vain ajattelee ”nyt se on menoa”. Itse kurvailun lisäksi kierroksen toinen aktiviteetti oli hiekkalautailu. Olisin halunnut kokeilla seisaallaan, mutta remmit eivät olleet siihen tarkoitukseen näissä laudoissa. Mentiin siis mahallaan, kerran kokeilin istuenkin. Niin mahtavaa touhua!!! Kynttilöillä vahattiin laudan pohjat ja onnistuin saamaan moneen kertaan ennätyksen, kuka menee pisimmälle. Vauhti oli välillä kyllä vähän pelottavan hurja, mutta ehjin nahoin siitäkin selvittiin. Hiukan hiekkatöyssyt jäätävän kovassa vauhdissa aiheutti ehkä mustelmia reisiin ja kylkiin, mutta ei se menoa haitannut. Lisää vaan kynttilää pohjaan ja vauhti vielä kovemmaksi! Kerran hurjapää, aina hurjapää?

Lauta kainalossa kävely upottavan pehmeällä hiekalla ylämäkiin ei ollut mitään helppoa hommaa, mutta joka kerta sen arvoista. Mäki mäen jälkeen oli jyrkempi ja pidempi. Monet alkoivat aristelemaan, itse innostuin vain lisää! Niin siistiä, ettei mitään rajaa.

Nähtiin myös auringonlasku dyynien taakse. Maisemat olivat taas niin uskomattoman upeita. Näitä hetkiä kun kokee niin miettii jälkeenpäin, että tätä varten sitä on tehty töitä: päästäkseen kokemaan nimenomaan tällaisia hetkiä.

Päivä oli ollut jo aivan täydellinen. Hostellin ilmainen aamupala oli superherkullinen. Aurinko paistoi. Suomi voitti Sveitsin. Upea uusi kokemus. Sitten suihkuun pesemään hiekat pois ja päivä jatkuisi vielä mahtavana: mennään syömään hollantilaisen kaverimme kanssa. Ilta venyikin sitten 12-tuntiseksi ensin istuen ravintolassa nauttien ruuasta ja viinistä, sitten alkaen pelata korttia, joka oli niin huippuhauskaa. Seuraan liittyi vielä jossain vaiheessa chicagolainen ja ravintola meni kiinni, ennen kuin kukaan meistä oli valmis jättämään iltaa kesken. Lähdettiin poikien hostellin katolle jatkamaan kortinpeluuta ja mahtavia keskusteluja maailmanmatkailusta maailmanpelastamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Oli jenkin synttäripäivä, ja hän halusi lähteä lammelle veneilemään. Otettiin poukamasta vene ja lilluttiin tällä pikkulätäköllä varmaan pari tuntia keskellä yötä! Nämäkin on juuri näitä mahtavia muistoja ja ihmisiä ja hetkiä. Lähdettiin sitten hiekkadyynien huipulle suunnitelmana nukkua tähtitaivaan alla. Sinne päästyä huomattiin, ettei siellä mitään tähtiä ole. Ei kai, kun aurinko on jo nousemassa. Ilta oli oikeasti venynyt aamuun. Huippua. Sitä se mahtava seura ja ympäristö ja tunnelma teettää. Se tekee onnelliseksi.