Lima, Peru

27.5.2017

Tätä kirjoittaessa olenkin jo Brasiliassa, taas kokemuksia, maisemia ja ihmisiä rikkaampana. Mennään ajassa kuitenkin vähän taakse päin, nimittäin Limaan. Huacachinasta lähdettiin tuon valtavan hauskan yön jälkeen taksilla Icaan hollantilaiskaverimme kanssa ja metsästettiin bussiasema, josta saisi ostettua liput Limaan. Se onnistui yllättävän helposti ja nopeasti ja bussin lähtöönkin oli alle kaksi tuntia. Syötiin Klaaran kanssa vielä kerran tonnikalaleivät lounaaksi, ja siihen tökkäsi. Nyt pelkkä ajatuskin tonnikalaleivästä lähinnä oksettaa. Niitä on tullut syötyä ihan liikaa, sillä se on ollut yksi halvimmista lounaista, mitä ollaan keksitty. Nyt ei kuitenkaan enää pysty. Ei kykene. Limaan selvitessä oltiin Klaaran kanssa suuntaamassa hostellillemme, johon myös hollantilainen päätti tulla kysymään yöpaikkaa. Oltiin kaikki hirmu nälkäisiä, lounaasta oli kuitenkin jo yli seitsemän tuntia. Haluttiin äkkiä kirjautua sisään ja lähteä ruokakauppaan. Hostellin työntekijä oli tosi kummallinen ja jaaritteli niitä ja näitä, kun yritettiin vaan päästä viemään kamat huoneeseen ja lähteä sinne kauppaan. Viimein päästiin ja edessä odottikin iloinen yllätys: oikea ruokakauppa! Siis oikea ruokakauppa, mitä luksusta! Viimeksi on ollut oikea ruokakauppa La Serenassa, Chilessä, missä oltiin monta viikkoa sitten. Saatiin siis kunnon pasta bolognese tarvikkeet ja kaikki mitä etsittiin ja tarvittiin. Harvinaista. Supernälkäisinä juostiin hostellille kokkaamaan ja nami kun voi pasta bolognese maistua hyvältä. Ilta venyi taas pitkäksi pelatessa lautapelejä ja pingistä ja jutellessa kaikkea mahdollista. Kaveri lähti seuraavana aamuna takaisin Hollantiin.

Klaaran kanssa vietettiin pari seuraavaa päivää sohvalla netflixin ja jääkiekon parissa. Myönnettäköön, että matkaväsymys iski. Meistä ei ollut mihinkään. Ei jaksettu lähteä tutkimaan Limaa, ei jaksettu perehtyä mihinkään, ei yksinkertaisesti kyetty mihinkään muuhun kun leffojen ja jääkiekon katsomiseen ja nuudelin hakemiseen lähimarketista. Tähän touhuun kului kaksi ja puoli päivää, mutta ei sen voi antaa harmittaakaan, sillä jos ei jaksa niin ei vaan jaksa. Ekana päivänä päätettiin väkisin lähteä läheisille raunioille, missä olikin tarjolla ainoastaan opastettuja kierroksia, ja me oltiin niin tylsistyneitä ja väsyneitä, että ei saatu siitäkään yhtään mitään irti. Ei mitään ole kiva tehdä väkisin. Laiskottelupäivien jälkeen vihdoin lähdettiin etsimään rantaa. Meri löytyi, mutta ei pääsyreittiä rantaan, joten jäätiin kivaan puistoon istumaan. Pian puistoon tuli kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutunut mies heittämään palloa koiransa kanssa. Huomiomme kiinnittyi hänen länsimaalaiseen tyyliinsä. Koira alkoikin tuomaan palloa meidän luo eikä omistajansa, jolloin mies pahoitteli ja sanoi jotain muutakin. Ihmeteltiin myös hänen hyvää englantiaankin, sillä Perussa ei kukaan puhu englantia. Koira tykästyi meihn (tai Klaaraan) ja jatkoi pallonsa tuomista suoraan meidän luo käskyistä välittämättä. Jäätiin sitten juttelemaan tuon miehen kanssa, joka osoittautui kasvaneensa ja asuneensa Kaliforniassa. Selittää kai sen hyvän englannin. Juteltiin niitä näitä vaikka kuinka pitkään, hän ehdotti perulaisia ruokia ja muita ja juttu päättyi siihen, että hän pyysi meitä lounaalle kanssaan. Hän näyttäisi meille hyvän paikallisen ravintolan, mistä saisi hyvää paikallista ruokaa. Lähdettiin siis yhdessä syömään ja saatiin erittäin hyvät perulaiset lomo saltado ja pollo saltado -annokset eteemme. Roberto jopa maksoi lounaamme, mikä ihana ystävällinen mies. Hän ehdotti vielä, että mentäisiin hakemaan churrot jälkkäriksi maailman (vai Perun, tai Liman) parhaasta churreriasta. Ja oli kyllä aivan mahtava churro, vaikkei oikein vertauskohdetta olekaan. Tämä päivä paikallisen kanssa oli täynnä mieleenpainuvia, uskomattomia hetkiä ja ajatuksia ihmisten hyvyysestä ja ystävällisyydestä. Jaettiin taas omia tarinoitamme ja kulttuureitamme. Ja tuli halu antaa samanlainen hyvän mielen kokemus jollekin toiselle, pistää hyvä kiertämään. Aivan mahtava tyyppi ja mahtava päivä, ja ruokakin oli erinomaista. Ei valittamista! Töihin mennessään hän vei meidät sinne rantaan, jonne ei oltu aikaisemmin löydetty. Istuttiin kivikkoisella merenrannalla nauttien sen tuoksusta ja pauhaamisesta, ihastellen veden muovaamia siloisia kiviä.

Seuraavana päivänä olisikin lento Rioon, tosin vasta illalla. Päätettiin siis vihdoin lähteä Liman keskustaan. Tehtiin siellä parin tunnin opastettu kävelykierros, mutta säälittävän huonolla keskittymisellä. Nähtiin kuitenkin pääjutut historiallisessa keskustassa ja voi sanoa, että noiden viiden päivän aikana Limassa tuli sentään edes nähtyä keskusta. Tänä aamuna tajuttiin kuitenkin yksi pikku juttu...

…tulin aamulla suihkusta ulos, Klaara seisoo sängyn vierellä kasvoillaan ilme, josta ei saanut mitään selvää. ”Arvaa mitä?” toveri kysyy. Odotan jatkoa. ”Meidän lento Rioon olisi ollut eilen illalla.”

Se siitä. Missattiin siis lento, oltiin koko ajan oltu erehtyneitä päivämäärästä. Ketutti, potutti, otti päähän, suututti oma tyhmyys ja huolimattomuus. Varattiin illalle uudet lennot ja pilattiin budjettimme lopullisesti. Ei vain voi mitään. Kun matkustaa näin paljon niin lakkaa olemasta överitarkka tämmöisten asioiden kanssa.

Tultiin keskustasta hostellille sen verran ajoissa, että kerettäisiin syödä rauhassa ja tilata taksi, jolla aikaisemman tiedon mukaan menisi noin tunti lentokentälle. Hostellin työntekijä soitti meille taksin, jonka oli määrä saapua kymmenen minuutin päästä. Puolen tunnin päästä ei vielä mitään, joten hän soitti uudestaan. Kysyttiin uudestaan, miten pitkään kentälle ajaisi. Ruuhka-aikaan eli juuri silloin, kaksi tuntia. Katsottiin toisiamme järkyttyneinä ja nähtiin toistemme silmistä sama kauhistuttava ajatus: tullaan siis myöhästymään tältä lennolta! Suoraan sanottuna ei voinut kuin hokea perkelettä. Vihdoin saatiin taksi, jota pyydettin ajamaan kentälle niin nopeasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin sanoi, että reilu tunti vain menisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kenttä oli pieni ja siellä ei ollut ruuhkaa, joten loppujen lopuksi kerettiin erittäin hyvin. Hyvästi Peru, terve Brasilia!