Agnes Water & Mackay, Australia

10.2. 

Istun pikkuruisen kylän yhdessä ainoista kahviloista. Aamu alkoi niinkin hyvin, että kun oltiin käyty ruokakaupasta hakemassa aamupalatarvikkeet ja tultiin hostellin keittiöön laittamaan aamiaista, onnistuin heittämään meidän lasisen pikakahvipurkin lattialle. Säpäleiksihän se meni ja kahvit pitkin lattioita. Yritettiin miettiä, mitä tänään tehtäisiin, ja päätettiin vuokrata pyörät ja lähteä 1770 kaupunkiin. Hostellin pyörät olivat juuri menneet ja toisen pyörävuokraamon hinnat oli yli meidän budjetin. Sanoin, että tarvitsen nyt sitä kahvia ennen kuin mitään järkevää pystyn ajattelemaan. Kylään on 6-9km matka, joten sitä ei viitsi tässä paahteessa kävelläkään.

Eilen kun myöhään tultiin Agnes Wateriin, oli meitä bussilla vastassa yksi työntekijä joka saattoi meidät hostellille, joka oli ihan kivenheiton päässä bussipysäkiltä. Heitettiin kamat huoneeseen ja Klaara meni heti nukkumaan. Itse menin aulaan katsomaan mikä meno, ja liityin hetkeksi ison porukan alias-peliin, mutta pikkuhiljaa kaikki siitä siirtyivät nukkumaan. 

Mitäs sitä itse tänään tekisi? Voisin lähteä metsäkävelylle. 

14.3.2017

Tasan kuukausi Australiassa. Enää kaksi viikkoa jäljellä. Tällä hetkellä makaan couchsurf hostin Gregin asunnon uima-altaalla lukemassa kirjaa ja nauttien pilvisestä, tuulisesta säästä. Täällä on niin vihreää. Joka paikassa luonnon vihreys oikein hohtaa, ihanaa!

Mackayhin saavuttiin eilen aamulla kello viisi. Agnes Waterissa viihdyttiin se kolme yötä, ja tutustuttiin kivoihin hollantilaistyttöihin ja skottipoikiin joiden kanssa hengailtiin hostellilla illat. Ekana päivänä tosiaan Klaara ja minä lähdettiin eri suuntiin: Klaara otti shuttlen paikkaan nimeltä Town of 1770, tai toiselta nimeltään Seventeen Seventy. Nimi juontaa siitä, että kylä on kuulemma ihan samanlainen nykypäivänä, kun mitä se on ollut vuonna 1770. Itse istuin söpössä paikallisessa kahvilassa juomassa jääkahvia, aamukahvi kun olisi muuten jäänyt väliin sen purkin hajottamisen takia. Siinä istuskellessa ja paikallista rentoa surffarimenoa katsellessa päätin lähteä metsäkävelylle. Tiesin eräästä lyhyemmästä metsäpolusta, joka olisi reilun 3km päässä, joten lähdin seikkailemaan sinne. Satuin kuitenkin kävelemään ohi kyltin, joka vei huomioni. Discovery trail. Kuulosti hauskemmalta kuin perinteiset bushwalkit - tykkään tuosta aussien sanasta metsäreitille. Sinne siis suuntasin. Sää oli taas yhtä järkyttävä kun mitä se on ollut joka päivä. Lämpöä aina vähintään 30 ja ilmankosteus vähintään 80%. Mikä ihana yhdistelmä - not. Discovery traililla sain kuitenkin puiden varjoa ja lieviä tuulahduksia ylleni ja pidin aika reipasta tahtia. Tulin aina johonkin risteykseen, jossa arpomalla valitsin suunnan ja ajattelin, että tuun varmaan eksymään tänne. Päädyin loppujen lopulta aika ylös eräälle lookoutille. Sieltä näin Agnes Waterin kaksikin eri rantaa: pienen söpön ja yksityisemmän Workman's beachin sekä surffareiden ja uimareiden Main Beachin. Kiipeilin hetken kivikossa adrenaliinin sännätessä sisälläni kun kerrankin kukaan ei ollut kieltämässä mua seikkailemasta kivisillä jyrkänteillä. En halunnut liian uhkarohkeaksi ryhtyä, joten päätin jatkaa matkaa. Hain repun puskasta, mihin olin sen heittänyt, söin myslipatukan ja tsekkasin puhelimesta ajan. Klaaralta olikin tullut viesti, haluanko lähteä rannalle. Halusinhan minä, olin pakannut biksutkin mukaan! En ollut vielä valmis lopettamaan metsäseikkailuani, joten lähdin taas johonkin arpapelillä valittuun suuntaan. Ajattelin, että täältä ehkä pääsee ympäri ja voin treffata Klaaran kanssa rannalla. Päädyin johonkin camping-alueelle ja näin nuolen johdattavat rantaan. Sinne menin itsekin kapeaa polkua pitkin ja olin meren rannassa. Mutta en siellä missä piti. Tämä oli varsin ihanan näköinen ranta, missä oli vaan kolme muuta ihmistä, mutta ei se paikka missä Klaaran kanssa sovittiin näkevämme. Näin sieltä käsin jyrkänteen, jossa olin hetkeä aikaisemmin ollut ja tiesin että se toinen ranta on tuon jyrkänteen toisella puolella. Sinne ei kuitenkaan oisi päässyt oikaisemaan rantaa pitkin, koska esteenä oli nuo jyrkänteet ja niihin piiskautuvat aallot. Tsekkasin sijaintini google mapsista, mikä taivaan lahja, ja tajusin että takaisin pitäisi mennä samoja jalanjälkiä jos ei tahdo välttämättä kiertää teiden kautta montaa ylimääräistä kilometriä. Ei muuta kun takasin päin ja vihdoin pääsin sinne rantaan, välillä ihmisten takapihojen ja myös leirintäalueiden läpi oikaisten tosin...

Kun oltiin kokattu päivälliseksi nuudelia ja pakastevihanneksia, haettiin jälleen se kahden dollarin jäätelöpaketti ja otettiin shuttle 1770:n. Se on nimittäin yksi harvasta kohteista Australian itärannikolla missä voi (tähän aikaan vuodesta?) nähdä auringonlaskun. Ihailtiin rannalla rapujen ympäröimänä ja jäätelöpaketin kera kaunista auringonlaskua ja päätettiin kävellä takaisin hostellille säästääksemme viisi dollaria. Eihän se ole kun 7km! 

VIRHE. Varvasläpsyt. Ei valoa. Ei jalkakäytäviä. Voi meitä uunoja. Kuutamo oli ainoa valonlähteemme säälittävien puhelintaskulamppujen lisäksi. Jalkoihin sattu pirusti jo puolivälissä, ja tottakai teillä piti pomppia vielä ihmisen pään kokoisia sammakoita meikäläistä säikyttelemässä. Selviydyttiin! Loppuilta vierähtikin skottien kanssa.

Toisena päivänä meikäläisen ohjelmassa jotain mitä olin odottanut tekeväni koko ausseissa olon ajan: surffitunti! Koko Australian halvin surffiopetus sattui olemaan juuri tässä mestassa, mikä oli taas randomisti valittu kartalta ja mikä myös sattui olemaan viimeinen varsinainen rantakohde, eli jossa voi meressä uida ilman meduusapukua ja pelkoa krokotiileistä. Kuivaharjoittelun jälkeen siirryttiin veteen ja uskokaa tai älkää, nousin ensimmäisellä yrittämällä jo seisomaan laudan päällä aallon harjalla! Miten hauskaa ja itseään haastavaa puuhaa tämä onkaan! Klaara oli tullut rannalle kuvaamaan, se kun ei kylkensä takia voinut oikein surffausta valitettavasti kokeilla. Pidin julmetusti hauskaa koko 2,5 tuntia mikä vietettiin vedessä, ilman juomataukoa tai mitään, eihän sieltä malttanut pois lähteä ollenkaan. Olin saavuttanut tavoitteeni eli nousta seisomaan ja pari kertaa sain aallolta kyydin loppuun asti. Polviin oli hankautunut palovammat laudasta, ja suolavesi kirveli hulluna, mutta en antanut sen haitata menoa. Kun muutaman tunnin surffikoulu vihdoin loppui, olin aika helpottunut, koska olin niin väsynyt ja janoinen ja nälkäinen. Jos se olisi jatkunut niin oisin vain jatkanut enkä malttanut lopettaa ollenkaan ja saanut itseni loppuen lopuksi ihan ryytyneeksi. 

Loppupäivä kului pitkälti siinä kun Klaara teki koulujuttuja ja minä etsin meille sohvasurffaushostia. 

Uloskirjautumispäivänä heitettiin rinkat säilytyshuoneeseen ja vuokrattiin hostellilta surffilauta. Klaara ehdottomasti halusi kokeilla ja itse opetin sille perusjutut. Ei hyvä idea. Klaaran kylki ei vieläkään ole parantunut kunnolla, ja minulla joka ikinen lihas, etenkin vatsalihakset, sekä palovammaiset polveni huusi hoosiannaa edellispäivän surffauksen takia. Ei siitä siis mitään oikein tullut. Klaara sai kylkensä entistä kipeämmäksi ja itse sain aika kovan tällin surffilaudasta päähän. Tyydyttiin vain ottamaan iisisti rannalla... 

Hostellilla saatiin vielä käyttää suihkua ja keittiötä ja muita yleisiä tiloja, onneksi, koska bussi lähtee vasta kymmenen aikaan illalla. Ennen lähtöä kerettiin vielä osallistumaan hostellin järkkäämään tietovisaan yhdessä hollantilaisten ja skottien kanssa. Mutta lähtö tuli ennen kuin tulokset saatiin selville, eli ei tulla ikinä tietämään oltiinko porukan fiksuimpia vai tyhmimpiä.

Seitsemän tunnin yöbussi ei ollut houkutteleva ajatus ollenkaan, mutta mikä ainakin vähän lohdutti, oli se, että Greg oli lupautunut hakemaan meidät bussipysäkiltä ja voitaisiin mennä nukkumaan hänen luokseen. Bussissa sain unta ensimmäisen tunnin, mutta sitten vieressäni istuva nainen hyppäsi pois ja joutui herättämään mut, jouduin siirtymään ikkunapaikalle, jossa ilmastointi hyökkäsi rajuna suoraan päälle ja olin ihan jäässä. Lisäksi bussi oli vanhaa mallia, eli siinä ei ollut yhtään jalkatilaa saati mitään muutakaan tilaa. Lisäksi viereeni istui erittäin isokokoinen nainen jonka henki haisi pahalle ja joka vei puolet minun olemattomasta tilasta. Toisin sanoen ehkä yksi epämukavimmista bussimatkoista tähän asti. 

Hypättiin pois Mackayssä, kohteessa josta ei tiedetty mitään, ja yritettiin silmäillä ympärillemme etsien Gregiä, josta oltiin nähty pari kuvaa. Ympäri kääntyessä vastassa olikin jo hilpeä kolmekymppinen aussi-insinööri, joka tunnisti meidät ja antoi heti sellaiset karhunhalaukset, että jouduttiin ihan hämillemme! Vaikka oltiin molemmat väsyneitä ja turhautuneita tuon inhottavan bussimatkan jälkeen, sai Greg meidät heti hyvälle tuulelle ja juteltiin vaikka mitä kun ajettiin kotiin. Hän näytti meille nopeasti vähän paikkoja, ja osoitti sängyt missä nukutaan. Pidettiin hänelle seuraa aamupalansa ajan, mutta sillä aikaa kun hän oli suihkussa, oltiin molemmat jo sammuttu sänkyihimme. Sen Greg kerkesi sanoa ennen lähtöään töihin, että olkaa valmiina neljään mennessä niin vien teidät wakeboarding parkiin.

Vedettiin sikeitä yhteentoista asti ja tuntui, että oltaisi tultu tänne edellisenä iltana. Päivä oli jo pitkällä. Syötiin aamupala, ostettiin vihdoin puurohiutaleita, nami! Oltiin myös uusittu kahvipaketti, joten oli ihana taas omassa rauhassa nauttia aamusta (keskipäivästä). Päätettiin yllättää ystävällinen Greg tekemällä suomalainen ateria: makaronilaatikkoa. Olin ihan innoissani siitä, että pääsee laittamaan oikeata ruokaa eikä aina syödä vaan pakasteita ja purkkiruokaa. Ruokaostoksilla käyminenkin oli yhtä luksusta, kun koriin tuli tuoreita raaka-aineita: vihanneksia, hedelmiä, vasikanjauhelihaa (halvin vaihtoehto)... Klaara naureskeli kun olin ihan ekstaasissa siitä että pääsen laittamaan ruokaa. Tehtiin perinteinen makaronilaatikko, Klaara oli vastuussa pastan keittämisestä ja antoi minun tehdä kaiken kivan. Jätettiin se uuniin jälkilämmölle siksi aikaa kun lähdettiin Gregin mukana kokeilemaan jotain, mistä en vielä tiennyt mitä se on.

Wakeboarding park näytti juuri niin hauskalta ja vaaralliselta kuin olisi pitänyt tajuta olettaa. Klaara ei tätäkään lajia vielä pystynyt kokeilemaan, mutta itse ihan innoissani lihaskivuista huolimatta katsoin opetusvideon, heitin kypärän ja pelastusliivin päälle ja lähdin kokeilemaan. Se näytti suhteellisen helpolta kun paikalliset pikkupojat veteli voltteja ja muita ihan sujuvasti. Siinä siis mennään vesialuetta ympäri siten, että hihnat vetävät lautailijaa koko ajan kovaa ja itse pitää pitää kapulasta kiinni ja yrittää pysyä pystyssä. Koska olin ensikertalainen, piti aloittaa polvilaudalla, eli laudalla jossa ollaan polvillaan. Kuulemma totuttelua ennen varsinaista lautaa. Pelotti ihan hulluna lähteä ekaa kertaa, mutta yllättäen pysyinkin kyydissä! Ensimmäiseen mutkaan asti... Paiskauduin lujaa veteen ja säikähdin. Ei muuta kun lauta mukaan ja vedestä pois. MUTALIEJUN LÄPI. Jalat ja käsivarret oli täynnä mutakikkareita ja leväsuikaleita kun pääsin vedestä ylös ja kävelin takaisin aloituspaikalle. Uusi yritys. Pääsin taas liikkeelle hihnan viedessä minua eteenpäin ja lujaa. Se on kuulemma jo saavutus, että lähtö onnistuu ekakertalaiselle! Tulin mutkaa kohti, yritän kääntää, mutta ei. Molskis ja suoraan mahaplätsillä veteen. Ei muuta kun taas lauta hollille ja vedestä pois, mutaliejun läpi. Ehkä kolmas kerta toden sanoo? Tyssään samaan mutkaan, tällä kertaa selälleni. Lauta karkaa pitkälle ja pitää uida hakemaan se. Takaani tulee kaksi lautailijaa kerralla hirveällä vauhdilla ja toivon vain että he osaavat väistää enkä saisi niitä päälleni. Automaattinen reaktioni on, että sukella, niin et jää alle! Fiksua. Koitappa itse sukeltaa pelastusliivi päällä. Räpiköin vedessä kuin mikäkin uimataidoton olento, noloa. Pääsin vihdoin kaikkien alta pois ja taas mutaliejun läpi pois. Tämä toistui vielä pari kertaa, jonka jälkeen minut pistettiin vaihtamaan oikeaan lautaan. Mietin että ehkä se on jopa helpompi, etenkin helpompi kääntää yms, olenhan lumilautaillutkin. Greg sanoi, että vasen jalka edellä on helpompi mennä tällä radalla. Ohjaaja sanoi, että ehdottomasti se jalka edellä mikä on itselle luonnollisempi. No en minä ainakaan lumilautailla tai surffata osaa vasen jalka edellä, joten pienensin mahdollisuuksiani pysyä pystyssä valitsemalla luonnollisen eli oikean jalan eteen. Lähtö jännitti. Olin iskeytynyt hihnan riuhtaisemana veteen jo viisi kertaa saaden kaikki kehonosat kipeäksi. Jospa laudalla onnistuisi!

... toiveajattelua. Lähtöpaikalla otin valmiusasennon ja olin valmiina lähtöön. Hihna tulee ja riuhtaisee. Olen kaatunut ennen kun olin liikkunut kahta metriä. Ei kun ylös ja uudestaan. Seuraavalla kerralla pääsin ehkä jo neljä metriä. Seuraavalla viisi, sitten taas kaksi, lopulta jopa kymmenen, ja taas kolme... vaikein laji mitä olen ikinä kokeillut! Kaikkialle sattui ja väsytti fyysisesti ihan hulluna mutta en vain malttanut lopettaa yrittämistä. Greg tsemppasi koko ajan. Lopulta paikka meni kiinni ja oli hyvä syy lopettaa. Kokemusta rikkaampana, ehdottomasti. 

Greg, meidän host!

Sieltä Greg vei meidät rannalle ja saatiin kokeilla sen Dronea, eli sitä lentävää kameraa! Nähtiin puhelimen ruudulta maisemaa ylhäältä käsin auringonlaskun aikaan, kaunista! Pitäähän insinöörillä nyt tämmöinen lelu olla. Kotiin päästessä tehtiin Klaaran kanssa salaatti ja katettiin pöytä. Gregin pitää lähteä työmatkalle, mutta hän jätti asunnon kokonaan meille. Kuinka ystävällistä ja luottavaista! Hän tykkäsi makaronilaatikosta hirveästi, mutta joutui heti ruuan jälkeen valitettavasti lähtemään. Täällä nyt sitten hengaillaan pari päivää ja on kyllä ihana olla omassa rauhassa tavallisessa kodissa! Ei hassumpaa. Ei täällä ikinä ole hassumpaa. Elämä hymyilee. Kaikki on hyvin. Alkaa olla ruoka-aika, joten siirryn tästä altaalta pois ja menen nauttimaan makaronilaatikkoa.

16.3.2017

Jälleen Greyhoundin kyydissä. Ensimmäinen lyhyt matka, vain reilu pari tuntia. Aamulla oli herätys kello 5:30. Ei haitannut yhtään, koska oltiin saatu pari päivää ja yötä olla ihan omassa rauhassa, mikä teki kyllä oikein hyvää. Ei pakonomaista sosialisoimista, ei ruuhkaa ja sotkua keittiössä, ei häiritseviä ääniä nukkuessa, ei stressiä arvotavaroiden piilottamisesta eikä uloskirjautumisen ja bussien kohtaamattomista aikatauluista. Sohvasurffaus on osoittautunut erittäin hyväksi tavaksi säästää ja tutustua paikallisiin. Kolme kertaa ollaan nyt sohvasurffattu, joka kerralla riittää vähemmän hakemuksia ja löytyy host helpommin, koska ollaan saatu aikaisemmilta hosteilta hyviä referenssejä. Joka kerralle on osunut myös tosi hyvät hostit. Sydneyssä he olivat ystävällisiä ja kohteliaita ja luotettavia, mutta ei osattu ihan kuin kotonamme olla siellä. Brisbanessa hostit olivat kuin pitkäaikaisia kavereita, joiden kanssa voi vaan ottaa rennosti ja pitää hauskaa tai olla sanomatta sanaakaan, eikä mikään tuntunut kiusalliselta, sai kaksoisleukansa kanssa löhötä sohvan nurkassa ja säilyttää hammasharjaansa vessan pöydällä.
Mackayssä host oli reilu ja hauska ja tosi vieraanvarainen, joka halusi meidän nauttivan olostamme. Vaikka hänen kanssaan oltaisi mieluusti vietetty aikaa, niin oli kyllä ehkä jopa vielä kivempi saada olla yksin hänen asunnossaan ja elää pari päivää suht normaalisti, kokaten, leipoen, katsoen leffoja...

Eilen oli viimeinen päivä Mackayssa. Päätettiin uhmata säätä ja lähteä kävelemään viiden kilometrin päähän botaniseen puutarhaan. Mitä ylemmäs Australiassa mennään, sitä sietämättömämmäksi ilmankosteus nousee. Tuolla viiden kilometrin kävelyllä ilman varjon varjoa tai pilven pilveä tai tuulahduksen tuulahdusta, lämpötilan hipoessa kolmeaviittä, hiki vain virtasi päästä varpaisiin. Päästiin vihdoin puutarhaan. Oli pakko saada kylmää juomaa, vesipullot repussa olivat täynnä kirjaimellisesti kuumaa vettä. Mentiin puutarhan kahvilaan sisälle nauttimaan ilmastoinnista ja jääkahveista. Sen jälkeen lähdettiin kiertämään puutarhaa, jossa oli sademetsän kasvillisuutta, eli kosteus vain paheni. Tietysti siellä oli kaunista. Kaikki niin vehreää ja vihreää, kirkkaita kauniinvärisiä perhosia, varoituskylttejä käärmeistä, mutta mikä pahinta: pään kokoisia hämähäkkejä hengaillen keskellä autonkaton kokoisia seittejään odottaen jonkun raukan ötökän johtuvan uhriksi. Kaikki, jotka mua vähänkään tuntee, tietää, että pelkään hämähäkkejä kuollakseni. Olin siis itkun ja sydänkohtauksen partaalla melkein koko ajan ja ihan vainoharhainen, aina kun hiukset tai lehdet kutitti ihoa. Myös jättiliskot ja jättiheinäsirkat säikäyttelivät minkä ehtivät.

Lähdettiin eri reittiä takaisin päin. Aamupalasta oli kuusi tuntia, mutta kumpikaan ei voinut ajatellakaan syövänsä hedelmää saati myslipatukkaa. Ainoat energiamme oli niistä kahveista. Oli vaan niin kuuma, ettei voinut syödä mitään. Käveltiin takaisin kotiin päin, paahteessa, hikoillen. Päästiin vihdoin kotiin ja kun heitettiin reput selästämme ja nähtiin toisemme, todettiin että nyt on kyllä tehty historiaa. Molempien vaatteet oli märät, kuin oltaisi juuri saatu saavilliset vettä päällemme. Voi kun se olisikin vettä, mutta se oli hikeä. Hikeä olisi voinut lorottaa vaatteistamme. Äkkiä vaatteet pois, bikinit päälle ja x-asennossa seisomaan ilmastoinnin eteen. Tein meille tonnikalamunakasta lounaaksi, vaikka vieläkin ällötti mitään syödä, mutta vähän pakko.

Hengailtiin hetki sisällä ja lähdettiin sitten altaalle, jonka vesi oli yhtä lämmintä kuin ilma. Alkoi kuitenkin sataa kaatamalla, ja se vihdoin virkisti! Loppuilta meni High School Musicalin mukaan jammaillessa, pakatessa ja siivotessa asuntoa. Tunnin päästä saavutaan Airlie Beachille, missä meitä vihdoin odottaa se laskuvarjohyppy, woop woop! Sen lisäksi meillä on tiedossa päiväretki paikkaan nimeltä Whitsundays. Kuulemma nätti paikka, mihin kannattaa mennä. Mehän mennään.