Airlie Beach, Australia

17.3.2017

Airlie Beach on kaunis paikka. Täällä nyt puolitoista päivää viettäneenä voisin hyvin kuvitella olevani pidempään kuin kuusi päivää. Tosin täällä ei saa uida meressä. Ellei ole meduusapukua. Rannoilla tappavan vaarallisia meduusoja, ei kiitos. Ihan hostellin vieressä on kuitenkin ihan hyvän kokoinen laguuni, jossa pääsee uimaan. Ei se tosin mitään virkistä kun siinä päivät pitkät auringon paahteessa seisonut vesi on niin lämmintä. 

Eilen saavuttiin puoli kympin aikoihin aamulla, ja kulutettiin aikaa juurikin tuolla laguunilla, ennen kuin päästiin kahdelta kirjautumaan hostelliin sisään. Erilaisin hostelli tähän mennessä. Kadulta käsin ei näe kun respan, ja ihmettelinkin että missä ne huoneet on. Se selvisi: respan takana baarin takana on varsinainen viidakkosokkeli, ja polkujen varrella on eri näköisiä ja kokoisia mökkejä. Meidän mökki on kahdeksalle hengelle, ja on aika ahdas, mutta ainakin siellä on hyvä ilmastointi. 

Kävin eilen kampaajalla. Taas ihan hassu olo kun hiukset vaan tyssää yhtäkkiä, loppuu kesken. Ei siitä nyt lähtenyt ehkä kun kymmenen senttiä, paitsi edestä enemmän rakkaan äitini tietyn taidonnäytteen ansiosta, hehe.

Eilen tehtiin tortilloja päivälliseksi. Löydettiin halpaa kunnollista kanaa, ostettiin jopa yleismaustepurkki vihdoin rinkan pohjalle kannettavaksi ja pari säilytysrasiaa. Joka paikassa ollaan kaivattu mausteita ja säilytysrasioita, nyt vihdoin kehdattiin niihin kuluttaa se viisi dollaria. On jo osoittautunut hyödylliseksi!

Nyt kun on melkein kaksi kuukautta (APUA, aika menee niin nopeasti!) eikun sittenkin ehkä vasta puolitoista. Joka tapauksessa. En ole pitkään aikaan päässyt laittamaan ruokaa. En ole mikään ruuanlaiton ystävä varsinaisesti, mutta täällä on tullut joka päivä semmoinen olo, että tahtoo askarrella erilaisten ruoka-aineiden kanssa, kokeilla uusia juttuja ja oikeasti laittaa ruokaa, ihan vaikka jotain perussapuskaa lasagnea tai kinkkukiusausta. Mutta myös kuluttaa neljä tuntia, että saisi monta eri herkullista ruokalajia yhdeksi kokonaisuudeksi joka toimii yhdessä. Ikinä en varmaan keittokirjasta ole katsonut reseptejä ruokaa laittaessa, mutta nyt tekee mieli oikein ostaa keittokirja ja kokata sieltä jokainen vaihtoehto!

Eiköhän tämäkin into lopu sitten kun kotiutuu ja ruuanlaitosta tulee perusarkea.

Istun meren rannalla. Ensiksi istuin palmun alla varjossa lukemassa kirjaa. Sitten lähdin kävelylle rantaa pitkin ja nyt löysin kivan penkin ja ihailen tuota merta ja nautin pilvisyydestä. Tämän aamupäivän kulutin hakemalla kesätöitä ja selvittelemällä tiettyjä hostelliongelmia. Pian pitää alkaa miettimään Etelä-Amerikkaa ja varata pari reissua, ennen kuin on liian myöhäistä. Kuukauden päästä tähän aikaan ollaan Argentiinassa!

Huomenna on vihdoin laskuvarjohyppy! Se on nyt jo kahdesti jouduttu siirtämään, mutta toivotaan, ettei taas tule takaiskuja vaan päästäisi oikeasti vihdoin hyppäämään. Tosin, on luvattu ukkosmyrskyä. Saa nähdä, miten käy. Oon ihan super innoissani siitä hypystä, pudotuksesta viiden kilometrin korkeudesta! Ainoa seikka mikä siinä pelottaa on lentokoneen nousuvaihe. Pieni kone ja nopea nousu: pää tulee räjähtämään. Kuulette myöhemmin, miten kävi. Nyt lähden hostellille, oiskohan Klaara jo nälkäinen. Tortillat odottaa. Nam!

19.3.2017

Eilen tein jotain, mikä kaivautui varmasti mieleen ihan koko loppuelämäksi! Maksoin siitä itseni kipeäksi ja se toi ison kolon reissubudjettiin, mutta ei voi muuta sanoa, kuin että se oli kirjaimellisesti joka ikisen pennin arvoista! Herättiin aikaisin aamulla toteuttamaan tämä pitkään odotettu unelma ja mentiin kirjautumaan sisään paikkaan, missä en ollutkaan aikaisemmin ollut: laskuvarjohyppytoimisto.

Siinä aikamme sählättyämme ja ohjeistusvideon katsottuamme hypättiin muutaman muun rohkean kanssa bussiin, joka vei meidät pienelle lentokentälle. Meidän brittiläisistä huonekavereista toinen oli hyppäämässä myös, ja toinen jännäämässä hänen puolestaan. Se oli pitkälti pelkkää odottelua ja itse olin koko ajan ihan innosta piukeana ja aina katsottiin nousevia koneita ja laskeutuvia hyppääjiä, että vau, kohta mä oon tossa. 

Sain ohjaajakseni italialaisen Maxin, joka oli ylicooliudestaan huolimatta hitsin hyvä tyyppi. Klaara ja minä oltiin ryhmässä seitsemän, ja joka lennolla lähtee kolme hyppääjää. Kun meidän nimet ilmestyi taululle ja näytti, että omaan lähtöön enää tunti, alettiin vetää kamppeita päälle. Housut, valjaat, pelastusliivi, kakkulat... itse odotin vain sitä hetkeä kun alkaisi jännittämään tai pelottamaan edes vähäsen, mutta sitä ei koskaan tullut, olin vaan niin innoissani koko ajan! Vihdoin alettiin pakkautua tuohon pirullisen pieneen koneeseen, istuin Maxin kanssa perälle, selkä menosuuntaan päin. Klaara ja toinen tyttö tulivat ohjaajiensa kanssa meidän eteen ja alettiin rullaamaan kiitoradalla. Ei turvavöitä, ei penkkejä, ei mitään. Oletin, että olisi vaikea pysyä kyydissä ja oletin nousun sattuvan päähän ja korviin ihan hirveästi, mutta ei mitään! Nautin vain maisemista ja olin yhtä isoa hymyä koko ajan. Ohjaaja sanoi, että nyt ollaan 3000 jalan korkeudessa. 11000 jäljellä! 14000 jalkaa on joku 4-5km. Oltiin pelkän meren yläpuolella kun yksi ohjaajista avasi oven ja meihin kaikkien tajuntaan taisi iskeä, että nyt se on menoa. Klaara hyppäsi ensimmäisenä. Katsoin vain perältä kun toveri vaan katoaa. Katsoin myös toisen tytön vain katoavan, humpsis vaan! Max käski minut reunalle. Olin tiukasti valjailla kiinnitettynä ohjaajaan, ja kun mentiin koneen reunalle valmiuteen, en ollut minkään päällä. Jalat olivat ilmassa ja tuuli puhalsi housunlahkeet polviin. Kauaa en kerennyt ajattelemaan istuvani tyhjän päällä viiden kilometrin korkeudessa, kun humpsis vaan mekin oltiin jo hurjaa vauhtia syöksymässä kohti maata. Kiljuin ja huusin riemusta koko vapaapudotuksen ajan, mikä kesti noin minuutin. Se oli jotain niin mahtavaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla! Maisemat alhaalla oli kuin maalattua taideteosta. Kirkkaan turkoosi meri, kirkkaanvihreänä loistavat metsät, valkoisia pilvenhattaroita, joiden lävitsekin pääsin menemään! Huikeaa, ei ole sanoja olemassakaan, miltä tuo kokemus tuntui. 

Tunsin jossakin vaiheessa rajun nykäisyn: Max oli avannut laskuvarjon. Yhtäkkiä ei enää syöksyttykään alaspäin, vaan leijailtiin ilmassa pilvien kanssa ja en voinut muutakun hymyillä ja nauraa koko ajan! Ilmassa oltiin yhteensä noin 8min, joten poskissa kyllä tuntui, että on hymyilty. Max käski minun harjoitella laskeutumisasentoa: jalat ylös ja käsillä polvien alta kiinni. Se oli vaikeampaa kuin miltä näytti! Valjaat oli niin tiukasti jaloissakin kiinni ja tuuli puski vastaan. Ajattelin, että laskeutuessa tulen murtamaan molemmat jalkani, jos en tämän parempaan pysty... Max kuitenkin sanoi että hyvä tulee joten luotin häneen. Säikähdin kun hän alkoi löysääminen valjaita ja kysyin meinaako hän tiputtaa minut. Ei suinkaan, tekee molempien olon vaan mukavammaksi ja vapaammaksi kun ei olla niin tiukasti kiinni enää. Nautin loppuleijailusta täysin siemauksin, mitä nyt korvat poksahteli ilmanpaineiden vaihtelun seurauksena minkä kerkesivät. Pyysin Maxia pyörimään ympäri ja kaarreltiinkin taivaalla kuin mikäkin lintu! Kuin siistiä!!!

Alettiin lähestyä maata kohti ja Max käski nostaa jalat laskeutumisasentoon. Onnistui paljon paremmin tällä lailla matalammalla ollessa, ja sain pidettyä itseni oikeassa asennossa siihen asti, että vauhdikkaasti mutta pehmeästi laskeuduttiin nurmelle peppu edellä. Olin vieläkin kuin taivaassa! Fiilis oli niin euforinen! Sanoin Maxille, että mennään heti uudestaan! Se ei valitettavasti käynyt päinsä. Joskus kyllä tulen niiiiin hyppäämään uudestaan! Jossain vuoristomaisemissa ehkä.. Sveitsin Alpeilla, tai kenties Andeilla? 

Ilmeet kuvaa täydellisesti meidän olotiloja

Hei hei Klaara!

"Jos et nosta jalkoja tarpeeksi laskeutuessa, ne vaan katkeaa."

22.3.2017

Viimeisiä päiviä viedään Ausseissa. Tänä aamuna meidät herätti kaksi poliisia.

Airlie Beach oli melkoinen kohde. Pieni rantakaupunki täynnä reissaajia, ihana iso laguuni-alue, jossa pääsi makoilemaan ja uimaan. Meressä tosiaan ei voi enää näissä korkeuksissa uida tappavan vaarallisien meduusoiden takia. Onneksi kaupungit pitävät omistaan sekä ulkopuolisista huolta ylläpitämällä ilmaisia laguuneja: niitä on siis kirjaimellisesti ollut jokaisessa paikassa, josta ei enää voi mennä mereen uimaan. Laskuvarjohypystä loppuajan ihan fiilingeissä ollessa nautittiin kaikesta mitä Airlie Beachillä oli tarjota: hyvä ruoka, hyvä seura, ilmainen biljardi, kaunis rantaviiva, hyvä sää...

Maanantain ohjelma oli taas vähän erilainen ja odotettiin ihan innolla! Suunnitelma sisälsi venereissun Whitsundays -saaristoon snorklaamaan, nautiskelua merellä olosta, mahtavan barbequen, yhden Whitsundaysin hienoimmista rannoista Whitehaven Beachin... Hostelli vähän pilasi meidän aamuohjelman tosin. Keittiön oli määrä aueta 6:30. Satamassa piti olla tekemässä check-inniä 7:30. Ei siis kiirettä, keretään hyvin syömään aamupala. Sitä ei kuitenkaan oltu avattu eikä päästy sisään. Meidän kaikki ruokatarvikkeetkin oli siellä. Respakaan ei ollut vielä auki, joten ei voitu sieltäkään saada apua. Lähdettiin etsimään kauppaa tai kahvilaa, mutta kaikki aukeaisi vasta kahdeksalta. Meistä kummastakin tulee kuin talviunilta herätyt karhut, jos ei saada aamupalaa. Alkoi siis vähän hermostuttamaan ja mentiin takaisin hostellille katsomaan josko keittiö olisi jo auki. Kun se ei vielä 40 min myöhemmin ollut auki, lähdettiin vihaisina, nälkäisinä ja kiireessä kävelemään satamaan. Onneksi yksi minikauppa oli avannut ovensa joten saatiin hätäaamupalat ja vesipullot täytettyä. Satamaan päästiin juuri ajoissa. Katseltiin siellä odottelevia erikokoisia ja -näköisiä paatteja ja ihastuttiin erääseen violettiin katamaraaniin. Kun lähtömme kuulutettiin ja alettiin ryhmässä kävellä laitureille, tajuttiin menevämmä juuri tuohon veneeseen!!!

Päivä ei alkanut parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta loppujen lopuksi mikään ei olisi voinut olla paremmin. Löhötään ison VIOLETIN katamaraanin ”trampoliinilla” juomassa reissun tarjoamaa kahvia kun hiljalleen livutaan avomerta kohti. Maorikapteenin hassun hauska kuulutustyyli ja aksentti sai olon rentoutumaan entisestään. Yleensä tällä aluksella on kuulemma noin 80 ihmistä ja meidän retkellä oli vain 22, eli tilaa oli hyvin ja tunnelma rento.

Aikamme seilattuamme alettiin kaivelemaan snorklauskamppeita esiin ja käytiin pikaisesti läpi, miten homma toimii. Räpylät, maski, snorkkeli ja mikä parasta: meduusapuku! Puvut lapasineen ja huppuineen peittivät ihon joka osan, jottei nuo petolliset meduusat, joita ei kuulemma edes voi nähdä, pääse pistämään. Itseä vähän jännitti tuo snorklaus. Sitä Thaimaassa joskus kokeilin, mutta onnistuin vain hengittämään suolavettä ja heittämään snorkkelin hemmettiin ja sukeltaen omin nokkineni normaaliin tyyliin. Olin valmistautunut vetämään tämän päivän samalla tavalla. Meidät vietiin pienellä paatilla kahdessa ryhmässä lähemmäs poukamaa, jossa päästiin valliriuttoja ihailemaan. Kaaduttiin vuoron perään takaperinkuperkeikalla veteen ja kokeilin snorkkelilla hengittämistä. Yllätykseksi se olikin helppoa ja saatiin hyvät kolme varttia kulutettua ihastelemalla riuttoja ja ihania kaloja! Harmillisesti oli hieman myrskyisä sää, mikä teki vedestä vähän sakeaa ja riutat olivat melko ruskeita. Lie ihmisten tuhoamia. Aika meni kuin siivillä ja ei oltaisi maltettu lähteä pois. Ihan mahtava kokemus ja onneksi parin päivän päästä pääsee uudestaan snorklaamaan Isolle valliriutalle Cairnsistä käsin!

Taas paatilla hyvä tovi vietettyä tultiin Whitehaven Beachille. Rantaviiva lähes puhtaan valkoista hiekkaa ja merivesi niin kovin kirkasta turkoosia. Vedettiin taas meduusapuvut päälle ja otettiin Klaaran kanssa biitsistä kaikki ilo irti. Siellä oli säkillinen leluja ja kokeiltiin kaikkia vuoron perään. Heiteltiin vedessä aussifutista, tennispalloa ja rantapalloa. Potkittiin biitsillä aussifutista ja heitettiin frisbeetä. Ja kohokohta: rakennettiin hiekkalinna! Lapset on terveitä ku ne leikkii.

Jäätävä nälkä oli nopeasti taltutettu paatilla tarjoaman aivan loistavan täydellisen barbequen myötä. Syötiin mahat täyteen ja nautittiin olostamme, ei siinä voinut ajatella muuta kun että ei tämä oo ollenkaan hassumpaa. Päivä hyvin vietetty. Rahat hyvin käytetty. Olo onnellinen.

Videolla näkyy parhaiten reissutunnelmia!