giramondo: Uyuni-retki, Bolivia

Aamukuudelta herättiin San Pedro de Atacamasta ja valmistauduttiin kauan odotettua retkeä varten. Kyyti tulisi seitsemän ja kahdeksan välillä ja oltiin tietysti jo varttia vailla seiska valmiita. Kyyti tuli siitä tunnin päästä.
Ahtauduttiin bussiin, jossa tutustuttiinkin jo samalle retkelle lähteviin kanadalaisiin ja brasilialaiseen. Kyytiin tuli vielä kolme brittiä ja columbia-saksalainen pariskunta kymmenkuukautisen ylisuloisen vauvan kanssa, joka vain hymyili ja nauroi ja virnisteli suurien sinisten silmiensä ja peikkotukkansa kanssa.
Atacamasta mentiin ensiksi Chilen rajavartiostoon, jossa passeihin iskettiin leimat "poistunut maasta". Tunnin ajomatkan päästä tultiinkin jo Bolivian rajavartiostolaitokselle, jossa iskettiin leimat "saapunut maahan". Nyt ollaankin siis Boliviassa! Katsele ympärillesi ja näe ainoastaan hiekkaa ja vuoria. Hyvä aloitus. Pirun kylmä tosin.

Syötiin siellä uskomattoman ihana ja täyttävä aamupala hytisten vuoristotuulessa kuumat kaakaokupit kädessä. Sitten viereemme ajoi kaksi maastoautoa ja meidät jaettiin kahteen ryhmään. Klaara ja minä mentiin brittien ja brasilialaisen kanssa. Oppaaksemme esittäytyi stereotyyppisen bolivialaisen näköinen pyöreäposkinen Geovanny, joka vaikutti kyllä heti aluksi hirmu kivalta ja hän puhui vähän englantiakin. Pakattiin auton katolle rinkat ja vesipullot neljän bensakanisterin viereen, ahtauduttiin autoon ja matka voi alkaa!

Heti alkuun täytyy sanoa, että tästä retkestä ei voi paljoa sanoa. Sanat eikä edes kuvat riitä lähellekään kuvaamaan niitä fiiliksiä, tunteita, näkyjä, kokemuksia ja hetkiä, mitä näiden kolmen päivän aikana oli. Tämä reissu pääsi ehdottomasti elämäni top3-kokemuksiin. Tämä luonnonpuisto on niin upea, niin kertakaikkisen monipuolinen ja joka hetki henkeäsalpaavan yllättävä, että edes nämä seuraavat miljoona kuvaa eivät tule antamaan minkäänlaista käsitystä siitä, miten mahtava reissu tämä oli. Saatiin ihania uusia ystäviä meidän seuralaisista, ruoka oli aina mitä mahtavinta, Geovanny jammaili meidän valitseman musiikin tahtiin kuin vanha ystävä. Oli huikeaa vain kurvailla ympäriinsä aavikoilla nähden aina uusia yllätyksiä.
Suurin osa meidän porukasta sai kahtena ensimmäisenä päivänä tosi pahoja vuoristotaudin oireita, korkeimmillaan oltiin kuitenkin viidessä kilometrissä. Mitäpä muuta täällä vuoristossa paikalliset käyttäisivät avuksi kuin kokalehtiä! Meilläkin oli matkassa iso pussi kuivatettuja kokalehtiä, joita imeskelemällä ja otsalle liimaamalla pitäisi helpottaa oireisiin. Ja kaikki sairastuneista huomasivat sen oikeasti helpottavan. Oli kyllä kamala seurata vierestä kun kaverit ovat aivan sairaina, eikä voi auttaa mitenkään. Itse onnekkaana vältyin taudilta.
Toinen yö nukuttiin hotellissa, missä kaikki oli tehty suolasta. Melkoinen kokemus sekin. Lämpötila reissun aikana vaihteli -5 asteesta t-paitakeliin, joten oli aina lievästi haasteellista miettiä, mitä sitä päällensä pistää tai mukaansa pakkaa. Jorinat sikseen, kuvat ja kuvatekstit saavat selittää lisää tästä huikeasta retkestä!

Päivä 1:

Paikkojen nimiä en muista melkein mitään, mutta tämä ensimmäinen stoppi taisi olla Laguna Blanca.

Vikunjoita, laaman (vai alpakan) sukulaisia.

Desert de Dali. Salvador Dalin mukaan nimetty, sillä tämä aavikko muistuttaa hänen taidettaan.

Yhtäkkiä järvien, hiekka-aavikoiden ja kuumien lähteiden jälkeen ollaankin volkaanisella maaperällä.

Kiehuvaa mutaa.

5 KM !!!

Mainitsinko jo ne yllätykset? Tässä taas yksi. Flamingoja neljän ja puolen kilometrin korkeudessa PINKISSÄ järvessä.

Päivä 2:

Meikäläisen ja parin muun varsinainen kiipeilyparatiisi!

Bongaa kuvasta Veera.

Sitten saavuttiinkiin mystiseen keijukaismaailmaan rauhoittumaan ja lounastamaan.

Yllätykset jatkuvat: kanjoneita

Rengas päätti hajota keskellä aavikkoa.

Päivä 3:

Auringonnousua odottamassa suola-aavikolla. Pakkasta -5.

Ehkä maailman kummallisin saari. Saaressa itsessään vain kaktuksia ja yli 10 000 vuotta vanhoja kuolleita koralleja ja ympärillä 120 000km2 ja 45m syvyydeltä suolaa.