13.5.2017
Saavuttiin jokin aika sitten
Huacachinaan 21 bussimatkan jälkeen. Nyt istutaan hostellin aulassa
katsomassa Suomi-Norja peliä, puhelinta ei voi käyttää ettei vaan
näy tulosta. Netti ei toimi melkein yhtään. Sisäänkirjautuminen
on vajaa viiden tunnin päästä, eka erä saatiin katsottua ja
loppupelin katsomiseen varmaa meneekin sitten se viisi tuntia. Ei se
mitään, meillä on tänään aikaa!
Perun Cuscossa oltiin melkein viikko.
Meillä oli tosi ihana, kotoisa hostelli parin kilometrin päässä
keskustasta. Ihana, avulias henkilökunta ja paljon kivaa porukkaa,
joiden kanssa rupateltiin aina aamukahvilla. Cusco oli kaiken
kaikkiaan tosi kiva kaupunki, sen takia siellä viihdyttiinkin
suunniteltua kauemmin. Vaikka keskusta-alue olikin täynnä turisteja
ja sen myötä tyrkyttäviä myyjiä, niin viihdyttiin silti
keskusaukiolla useita tunteja istuen ja vain seuraten ihmisiä.
Cuscohan on siis turistikaupunki juuri sen takia, että sieltä käsin
lähdetään tuolle yhdelle maailman seitsemästä ihmeestä: Machu
Picchulle. Itsekin sinne tietysti halusimme, tietysti tietysti!
Saatiinkiin hostellilta hyvä tarjous, mikä sisältää
bussikuljetuksen Hidraulicoon, reilu seitsemän tunnin ajomatka,
neljä ateriaa, yöpymisen hostellissa ja pääsylipun Machu
Picchulle. Jos oltaisiin lähdetty omatoimisesti junalla, olisi hinta
ollut yli puolet kalliimpi, jonka päälle vielä kaikki ruoka ja
mahdollinen majoitus. Eli tosi hyvä diili. Herättiinkin aikaisin
aamulla odottamaan kyydin saapumista ja matka kohti Machu Picchua voi
alkaa!
Perussa on saanut pelätä henkensä
edestä joka ikisellä bussimatkalla. Vuoriston rinteillä kun
ajetaan kapeilla kaistoilla isoilla autoilla kaasu pohjassa ja
pohjaton jyrkänne puolen metrin päässä, niin kyllä siinä
rohkeimmatkin pelkäisivät. Ja matkat ovat pitkiä. Niskat
jännittyneenä istutaan ahtaissa penkeissä serpentiiniteillä
milloin tehden äkkijarrutuksia hevosten tai laamojen eteen, milloin
tehden hulluja ohituksia mutkaa vasten rekan ohi, milloin väistäen
vastaantulevaa autoa sinne hemmetin rotkoon! Meidän tuurin ollessa
mitä on, neljä auto-onnettomuutta tällä reissulla jo tapahtunut,
pelätään entistä kovemmin, että nyt tulee numero viisi.
Toistaiseksi ollaan selvitty, mutta koputa puuta.
Kun oltiin selvitty Hidraulicoon,
tavattiin siellä oppaamme, jonka oli tarkoitus puhua englantia. Eipä
tosin puhunut, mutta ranskalaiset toverimme onneksi käänsivät
oleellisimmat seikat. Lähdettiin kävelemään 10km Aquas Calientes
nimiseen kaupunkiin Machu Picchun juurelle. Kävely oli onneksi
suhteellisen tasaista maastoa, junakiskojen viertä edeten. Jylhiä
upeita värikkäitä vuoria ja raikas luonto, ei voi valittaa
näkymistä eikä muustakaan. Reppu alkoi painaa hartioita
loppuvaiheessa, ja yksi mielenkiintoisimmista osuuksista oli kävellä
parin tunnelin läpi. Pilkkopimeää, ja vettä tippui katosta. Ei
valoa, ei mitään. Nosta vain jalkoja korkealle ja koita olla
kompastumatta. Helpommin sanottu kuin tehty. Selvittiin kuitenkin ja
pian oltiin Aguas Calientesin pääaukiolla, missä oli tarkoitus
tavata ryhmän kanssa. Odoteltiin muiden ryhmän jäsenten ja oppaan
saapuvan ja lähdettiin sitten hostellille, jossa oli pari tuntia
aikaa levätä ennen illalliselle lähtöä. Tilattiin Klaaran kanssa
perinteiset Spaghetti Bologneset, ruokamyrkytyksen jälkeen on vain
kaivannut mahdollisimman tavallista ja neutraalia ruokaa.
Ravintolassa venyi valitettavan myöhälle, ja tiedettiin saavamme
vain nelisen tuntia aikaa nukkua ennen vaellusta Machu Picchulle.
Aamuneljältä oli nimittäin lähtö. Käveltiin oppaan johdolla
ensimmäiselle tarkastuspisteelle pilkkopimeässä tähtitaivaan
alla. Taas koittaen olla kompastumatta. Helppoahan se alkupää vielä
oli, ei aavistustakaan mitä kamalaa edessä odotti. Ensimmäisen
passin- ja lipuntarkastuksen jälkeen meni ehkä pari minuuttia, kun
alettiin kiipeämään jyrkkiä, epätasaisia kiviportaita.
Hidastahan se matkanteko oli, koska ei nähnyt mitään ja koska se
oli myös fyysisesti rankkaa. Aurinko alkoi pikkuhiljaa valaisemaan
ympäristöä ja nousi lopulta näkyviin ja näkyvyys helpottui,
mutta rankkuus vain paheni. Jenkeissä olen muutaman kerran kiivennyt
”The Thousand Steps” ylös vuorelle, joka on sekin erittäin
rankka, mutta tämä oli kolme kertaa pidempi ja rankempi. Molemmat
meistä hieman vielä puolikuntoisina ja energian puutteessa.
Ruokamyrkytyksen jälkeen meni vielä aika monta päivää ennen kuin
alkoi mikään ruoka maistumaan, joten tuntui että keho on ihan
tyhjä energiasta. Noin puolivälissä taukoa pitäessä kävi jotain
erittäin hassua. Keskellä täällä Perun metsää törmätään
vanhaan tuttuun, ruotsalaiseen Jacobiin!!! Se oli niin uskomaton
sattuma, ettei mitään rajaa. Tutustuttiin häneen Australian Byron
Bayssä, hostellin barbequella. Seuraavan kerran törmättiin häneen
Aucklandin lentokentällä odotellen portilla lennon lähtöä Buenos
Airesiin. BA:ssa hengattiin pariin otteeseen ja nyt yhtäkkiä
törmättiin häneen vaelluksella kohti Machu Picchua. Uskomatonta!
Se antoi energiaa jatkaa taas matkaa eteenpäin. Loputtomuudelta
tuntuvan kiipeämisen jälkeen saavuttiin vihdoin
sisäänkäyntiportille ja odotettiin muiden reippaiden
kiipeilijöiden saapuvan. Suuri osa meidän ryhmästä otti bussin
ylös, mutta me haluttiin ansaita näkevämme tuo ihme! Kun ryhmä
oli kasassa, mentiin uudestaan lipun- ja passintarkastuksen läpi.
Sen jälkeen oli valitettavasti vielä aika paljon portaita
kiivettävänä, mutta näkymät ympärillä oli jotain niin upeaa,
ettei jaksanut edes miettiä jaksaako se jalka nousta vai ei. Aurinko
nousi vuorten takaa sumua ympärillään, vuoret niin upeita, ettei
niitä voi sanoin kuvailla. Ja sitten eteemme levittyi kaikessa
kauneudessaan tuo inkojen kadonnut valtakunta: Machu Picchu. Onhan
siitä paljon kuvia nähnyt, mutta nyt kun sen näki omin silmin, ei,
ei sitä voi kuvailla kuinka upea se on. Ei riitä mitkään sanat
eikä kuvat kuvailemaan miten jumalaisen upea se paikka on. Sitä
vain tuijotti ympärilleen suu ammollaan. Ennen näkyä sitä mietti,
kuka hullu haluaisi rakentaa valtakunnan vuoren huipulle? Näyn
levittyessä eteen, sitä mietti, kuka hullu ei haluaisi rakentaa
valtakuntaa juuri tänne vuoren huipulle. Se, miten aurinko valaisi
tuota vanhaa kaupunkia, wau. Kaikki ne rauniot. Ja hassu fakta:
vuori, jolla Machu Picchu on, ei oikeastaan ole Machu Picchu -vuori.
Machu Picchu -vuori on itse asiassa Machu Picchun vierellä oleva
vuori. Olisi ollut niin upeaa tehdä se neljän päivän Old Inca
Trail vaellus tänne, mutta valitettavasti kunto eikä aika antanut
myöten.
Oppamme, joka ei puhunutkaan englantia,
selitti paljon Machu Picchusta ja inkoista, ja me seistään siellä
tyhmänä ymmärtäen vain muutaman sanan sieltä täältä.
Onneksemme ryhmästä löytyi pari espanjalaista kaveria, jotka
käänsivät meille oleellisimmat asiat. Kierreltiin alueella muutama
tunti laamojen kanssa. Jostain mysteerisestä syystä sain
järkyttäviä allergiaoireita, en vieläkään tiedä mistä. Ei
täällä missään muualla ole mitään ongelmaa ollut. Lääkkeitä
ei tietenkään ollut mukana joten Machu Picchusta nauttiminen meni
niiskuttaessa ja silmät valuen ja henkeä ahdistaen.
Ei siitäkään voi paljoa selittää,
Machu Picchusta siis. Se vain on uskomattoman upea. Jotta voi
ymmärtää, miten upea, täytyy sinne mennä itse ja nähdä se
kaikki omin silmin.
Alas päin päätettiin ottaa bussi,
sillä rappuset olisivat todennäköisesti tuhonneet huonot polvemme
lopullisesti. Sitä paitsi, olihan meillä vielä edessä se 10km
kävely junanraiteita pitkin suurella kivikolla tasapainoillen.
Kävely takaisin Hidraulicoon meni rattoisissa merkeissä jutustellen
meksikolais-columbialaisen pariskunnan kanssa, jotka asuvat
Bostonissa ja opettavat kirjallisuutta yliopistossa. Mielenkiintoisia
tyyppejä ja keskusteluja. Hidraulicoon päästessä mutustin
energiaa saadakseni sipsiä ja mandariiniä odotellessa muita ryhmän
jäseniä saapuvaksi. Vihdoin oli ryhmärämä kasassa ja aika
ahtautua noihin oi-niin-kammottaviin busseihin. Huomattiin
ranskalaisten kanssa kauhuksemme, että kuski olisi sama. Meitä oli
kuitenkin kaksi bussilastillista meidän ryhmästä, joten annettiin
kohteliaasti tietämättömien mennä tämän maailman järkyttävimmän
kuskin kyytiin. Se täyttyikin muista ihmisistä ja huokastiin
helpotuksesta:vältyttiin tämän kuskin kyydiltä. Jotain erittäin
ihmeellistä tapahtui ja koko bussi yhtäkkiä tyhjeni ja siirtyi
toiseen bussiin. Joka meni täyteen. Ja meille ei jäänyt muuta
vaihtoehtoa kuin mennä tämän hepun kyytiin. Voi kauhistuksen
kanahäkki.
Selvittiin elossa takaisin Cuscoon.
Lepopäivä pidettiin välissä ennen
Rainbow Mountainille lähtöä. Tällöin nähtiin ihana ystävämmä
Jacob Ruotsista! Heppu, johon ollaan törmätty neljässä maassa.
Mentiin irkkupubiin hänen seurakseen kattomaan Juvenus-Monaco
jalkapallo-ottelua. Kuvitelkaa. Meikäläinen irkkupubissa katsomassa
jalkapalloa. Sitä se reissaus teettää. Pistää minutkin tekemään
hulluja asioita. Kaljatuoppia ei sentään ollut kädessä, koska
hyi. Pelin jälkeen mentiin vielä metsästämään pannukakkua tai
jäätelö ja löydettiinkin ihana pieni paikka. Siellä
vietettiinkin sitten turisten loppuilta, kunnes meidän oli pakko
lähteä nukkumaan aikaista herätystä varten. Oli kyllä ihan
huippua vielä kerran nähdä Jacob.
Herättiin 2:45 yöllä odottamaan
kyydin saapumista, jonka oli tarkoitus olla kolmelta. Kerettiin juoda
kokateetä ja Klaara otti vuoristotautipillerin. Päivän kohde on
nimittäin 5200 metrin korkeudella. Neljältä ei vielä kyytiä
kuulunut. Hostellin työntekijä sanoi, että välillä venyy. Kun ei
vielä viideltäkään kyytiä kuulunut, alettiin soittelemaan
perään. Plottwist. Sinne johtavalla tiellä on sattunut
rekkaonnettomuus, eli tie poikki ja kukaan ei pääse sinne.
Varattiin yksi lisäyö hostellista ja päätettiin kokeilla
seuraavana päivänä (yönä) uudestaan.
Tuo vahinkovapaapäivä sattuikin
sopivasti, koska pystyttiin katsomaan Suomi-Slovenia peli livenä
Youtubesta! Puoli tuntia ennen pelin alkua päätettiin haluavamme
pizzaa! Kysyttiin, mistä läheltä löytyy paras pizza ja lähdettiin
juoksemaan pizzan perässä. Pitäähän nyt kisaherkut olla.
Pizzeriasta sanottiin, että he tekevät pizzaa vasta viiden jälkeen.
Haistakaa home. Toinen pizzeria oli kiinni. Ja kolmaskin kiinni.
Hitsi. Mentiin hakemaan jostain ravintolasta wingsejä ja ranskiksia
takeaway boksiin, juostiin hakemaan sipsiä, limua ja viinirypäleitä
ja kurvattiin äkkiä hostellille. Myöhästyttiin kaksi minuuttia
pelin alusta, mutta onneksi livelähetys tuli juuri saman verran
myöhässä. Tarkoitus oli tehdä aulaan kisakatsomo, mutta siellä
oli huone täynnä eteläamerikkalaisia katsomassa jalkapallopeliä,
joten mentiin Klaaran kanssa keittiöön läppärimme kanssa
herkuttelemaan pelistä ja ruuista. Oven takaa kuului muiden hurraus
futispeliä seuratessa. Ja oven takaa kuului kovia naurunhörähdyksiä
aina kun me hurrattiin. Onneksi voitettiin, koska kaikki utelivat,
miten peli meni.
Seuraavaana yönä herättiin taas
kolmelta juomaan kokateetä ja odottamaan kyytiä. Se jopa tuli, ja
päästiin matkaan. Pysähdyttiin johonkin syömään aamupalaa ja
jatkettiin sitten taas varsin kammottavia teitä pitkin vaelluksen
aloituspaikalle. Kokalehtiä suussa ja taskussa lähdettiin uhmaamaan
vuorta. Ensimmäisen vartin jälkeen Klaara päätti ottaa hevosen
ylös, itse jatkoin sinnikkäästi. Sain seurakseni brasilialaisen
äidin ja pojan, joiden kanssa kiivettiin tuo reilu kolme tuntia
jyrkkää mäkeä ja vihdoin huipulle. Elämäni yksi rankimmista,
mutta ehdottomasti upeimmista vaelluksista. Kameraa en ottanut
mukaan, sillä en halunnut yhtään ekstrapainoa reppuun. Niin
huikeat näkymät joka puolella, ettei mitään rajaa. Vaikka monta
kertaa teki mieli luovuttaa, niin ei luovutettu. Ja se tunne siellä
huipulla 5200 metrin korkeudessa... Wau. Edessä mineraalien ja
sateiden myötä värittynyt sateenkaarivuori, joka on löydetty
vasta kolme vuotta sitten. Ympärillä pari lumihuippuista jylhää
vuorta, ja eri värisiä, toinen toistansa upeampia vuoria ja
maisemia. Ei voi valittaa. Hieman alkoi tuntua päässä painetta
tuon korkeuden takia. Klaaraan törmäsin huipulla, raukka taas
vuoristotaudin kourissa. Saatiin yhteiskuvat ja lähdettiin talsimaan
alaspäin. Puolivälissä piti pysähtyä syömään evästä. Sen
jälkeen aiheutin itselleni melko vaarallisen tilanteen. Liukastuin
hiekkaan ja oli senttien päässä etten olisi lentänyt selälleni
kivikkoiseen jyrkkään jyrkänteeseen. Sinne kun olisi pää
kolahtanut niin terve. Selvisin onneksi pintanaarmuilla ja polven
vääntymisellä. Lähdin sitten kiitämään alaspäin, koska tuli
olo, että väsähdän enkä jaksa loppuun asti, jos mennään näin
hitaasti. Puolijuoksulla pääsin alas ja oli kyllä niin väsynyt
olo, että. Upea kokemus jälleen kerran takana.
No comments:
Post a Comment