Matkakertomus Agrasta Jaipuriin, Intia

10.2.2017

Juna lähtee 10:30. Halutaan taas olla ajoissa ja päätettiin että lähdetään yhdeksän aikaa hotellilta. Ei lähdetty metsästämään aamupalapaikkaa, joten alennuttiin hotellin ravintolalle, missä toisena aamuna syötiin ihan ok buffetaamupala. No, tänä päivänä he eivät olleetkaan viitsineet laittaa buffetia kasaan, saatiin vaan säälittävät ruokalistat käteemme ja yritettiin valita jotain, mikä pitäisi nälkää poissa mahdollisimman pitkään. Tilattiin heti kahdeksalta, minä kasvisvoileipiä ja Klaara kanavoileipiä salaatilla ja ranskalaisilla. 40Min myöhemmin saatiin lautasella pikkuisen raastettua kaalia, noin kymmenen ranskalaista ja aika monta leipää. Muut ravintolan asiakkaat olivat just yhtä turhautuneita ja ärsyyntyneitä kun mekin. Naapuripöydän kaksi virolaismiestä pyysivät saada jotain, mikä tulee mahdollisimman nopeasti. Heidänkin paahtoleipiinsä meni puoli tuntia.

Hotkastiin ruuat naamaan, ja mentiin hoitamaan pakkaukset loppuun. Kirjauduttiin ulos hotellista ja otettiin tuktuk juna-asemalle. Aseman aulaan kävellessä huomataan, että juna on jo nyt kaksi tuntia myöhässä. Great, what else to expect!

Löydettiin puolikas vapaa penkki, joka oli jääkylmä ja kirottiin, että saadaan tässä vielä joku pissatulehdus. Lisäksi vierellä hengaili pelottava tyyppi, joten lähdettiin etsimään toista odotuspaikkaa. Siinä vaiheessa oli vajaa kolme tuntia junan lähtöön. Mentiin kahvilasta hakemaan limua – täällä sokerinkulutus jää niin vähäiseksi, että yritetään sitä edes vähän tasapainottaa limpparista nopeasti saatavalla sokerilla. Jäätiin sinne pelaamaan korttia, mutta heti tultiin kieltämään kortinpeluu. Alettiinkin sen sijaan keksimään haasteita. Joka kerta, kun löydetään jostain pelikortti, pitää tehdä mitä ollaan keksitty. Pata – tee jotain, ruutu – syö jotain, hertta – laula jotain, risti – pyydä vastaantulijaa tekemään jotain. Eli joka numero-maayhdistelmälle oma tehtävänsä. Myöhemmin löydettiin patakutonen, ja laulettiin Ukko Nooaa.

Tsekattiin, onko aikataulu muuttunut. Olihan se. Tunnilla lisää myöhässä. Bongattiin muita reppureissaajia ja mentiin kyselemään, josko he olisivat tulossa samalla junalla. Ei. He odottivat vielä puolen päivän aikaan junaa, jonka oli ollut määrä lähteä aamukuudelta. Alettiin jo miettimään muita vaihtoehtoja, koska myöhästymisen myötä oltaisiin oltu Jaipurissa vasta myöhään illalla, pimeällä, ja se ei kuulostanut ollenkaan turvalliselta eikä houkuttelevalta vaihtoehdolta. Mentiin kysymään lipunmyyntitiskiltä, josko tähän aikaisempaan junaan olisi ollut yhtään tilaa. Ei ollut. Tosin, jos halutaan perua tämä lippu, saataisiin rahat takaisin koska se on yli kolme tuntia myöhässä. Tiedusteltiin tyrkyiltä taksikuskeilta taksihintoja. Liikaa.

Mentiin takaisin palloilemaan laiturille ja jäätiin juttelemaan poikakaksikolle, toinen oli Kiinasta, toinen Costa Ricasta. Sovittiin, että jos he eivät pääse seuraavaan junaan, he jakaisivat taksin meidän kanssa. Toinen vaalea tyttö tuli juttelemaan, odotti kanssa tätä aaumukuuden junaa. Hän oli ehkä Saksasta tai jotain, poikaystävänsä kanssa liikkeellä, ja vaikutti vähän ärsyttävän muka-kaikkitietävältä. Kehotti meitä ottamaan bussin Jaipuriin. Mutta kyllä täällä paikallisbussit tiedetään. Niin kämäisen näköisiä, että riittää siinä ihmettelyä että ne edes liikkuvat. Toisekseen katoilta ja ikkunoista roikkuu porukkaa liian väenpaljouden takia. Ei kiitos.

Uusilla tovereillamme Douglasilla ja Longilla oli pahimman luokan liput. He olivat vähän hientostelijoita, ja kun juna vihdoin tuli ja näkivät, mihin vaunuun joutuisivat, he päättivät tulla taksilla meidän kanssa. Mentiin lipunmyyntiin hakemaan rahat takaisin. Kysyin jonossa seisovalta valkoiselta pariskunnalta, miksei ketään palvella, vastaus oli, että työntekijät ovat lounastauolla. Näin Intiassa.

Vihdoin saatiin rahat takaisin ja mentiin pyydystämään takseja. Ei löydetty miestä, jolta saatiin aikaisemmin tingittyä halvin hinta. Muut tulivat tyrkyttämään ja ei millään tiputtaneet hintoja. Costaricalainen alkoi soittelemaan, että saisi halvemman taksin tilattua, mutta se olisi lähtenyt vasta viideltä. Vihdoin päästiin yhteisymmärrykseen hinnasta kahden miehen kanssa, ja he ohjasivat meidät tuktukiin. Mietittiin, että minne hemmetissä tässä nyt ollaan matkalla, neljä ihmistä plus kuski plus kaikkien matkatavarat ängettynä pieneen tuktukiin. Otettiin se seikkailun kannalta, katsotaan mihin päädytään. Miehet selittivät kovasti, että tänään ei kulje takseja eri osavaltioiden välillä, koska on vaalipäivä. Samat jorinat kuultiin jo aikaisempina päivinä, ja Douglas googletti, että se on vasta seuraavana päivänä. Ei kyllä hetkeäkään luotettu näihin kavereihin, mutta alkoi kyllä oikeasti iskemään se epätoivo, kaikki meistä halusivat tänään sinne Jaipuriin.

Tuktuk vei meidät yhteen niistä feikkimatkatoimistoista. Kun tajuttiin, missä ollaan, ei voitu kun nauraa. Istuttiin aulassa odottamassa sitä varsinaista taksia ja pojat alkoivat mussuttaa eväskeksejänsä. Tuktuk-kuski tarjoutui viemään meidät vessaan ennen tätä viiden tunnin automatkaa. Kiinalainen ja minä hypättiin kyytiin, ja mietin että ei tää oo edes todellista, en tiedä mihin oon menossa, ainoastaan lompakko ja puhelin matkassa, kiinalaisella ei niitäkään. Päästiin vessaan, päästiin takaisin tovereidemme luo, ja päästiin jopa loppuen lopuksi taksi ja liikkeelle. Suostuttiin maksamaan etukäteen vain osa hinnasta, ja loput perille tultaessa.

Matkan alkuvaiheet oli jännittäviä, ei vieläkään luotettu koko touhuun. Kun oltiin tunti ajettu oikeaan suuntaan, luotettiin vihdoin siihen, että päästään sinne Jaipuriin. Niin ja, autossa ei ollut turvavöitä. Istuin keskipenkillä. Douglas veti sikeitä etupenkillä ja Long mun olkapäätä vasten. Oli niin ahdasta ja epämukavaa, mutta se kestettiin. Pojat halusivat puolivälissä vessaan, joten päästiin Klaaran kanssa venyttelemään. Matka oli pitkä ja epämukava. Noin tunti ennen perillepääsyä jysähti, ja kovaa. Kuski iski jarrut pohjaan, vaikka itse vielä siinä vaiheessa luulin, että rengas oli puhjennut. Kamala käry tuli autosta ja auton ulkopuolelta, kaikki kiljuivat ja rääkyivät eikä kukaan tiennyt mitä tapahtui. Keskellä Intian maaseutua, moottoritiellä. Äiti auta.

Onneksi oma reaktio oli niin nopea, että sain etupenkeistä kiinni enkä lentänyt tuulilasin läpi. Klaara oli sen verran ahtaasti, ettei sieltä pahemmin oisi mihinkään edes voinut lentää, ja Long oli ainoa, jonka paikalla oli turvavyö. Kehenkään ei sattunut. Mutta mitä oli tapahtunut? Koira. Koira happened. Koira juoksi tien yli, tuli kyllä ihan puskista, ja auto iskeytyi siihen sellaisella voimalla, että otus kyllä menetti henkensä samantien, onneksi, ettei tarvinnut jäädä kitumaan. Kuski meni tsekkaamaan auton etuosan ja huomasi jonkin palan irronneen. Hän repäisi paidastaan suikaleen kangasta ja sitoi palasen takaisin kiinni.

Jatkettiin matkaa ja noin 15km ennen Jaipuria, auto hyytyi. Kierrokset ei noussu puoltatoista ylemmäs ja edettiin etanavauhtia pitkän matkaa. Alkoi käydä sääliksi kuskia, joka loppujen lopuksi oli mukava. Miten hän pääsisi takaisin Agraan, 250km päähän? Tunnelissa kuski väläytteli pitkiä valoja apua pyytäen, ja kun köröteltiin ulos, oli yksi auto pysähtynyt auttamaan. Sovittiin, että kuski vie meidät hotellille, ja auttava auto veisi pojat omalleen. Douglasilla oli nettiä, joten otettiin reittiohjeet häneltä omalle hotellillemme ja lähdettiin matelemaan ruuhkaisen Jaipurin läpi. Lopulta auto hyytyi kokonaan ja jouduttiin vielä loppumatka menemään tuktukilla, jonka taksikuskimme onneksi maksoi. Päästiin vihdoin hotellille ja saatiin ihana vastaanotto isokokoiselta vanhalta herralta. Hauska heppu. Vatsan pohjalla taas vain aamupala ja pari keksiä, joten nälkä kurni jo melkoisesti iltaseitsemältä. Hotellin kattoravintola on onneksi osoittautunut parhaaksi ravintolaksi Intiassa, joten päästiin nauttimaan ravitsevat illalliset. Sen verran pitkä ja stressin ja kaaoksen täyteinen päivä takana, että hyvin nukutti.  

Tuktukissa matkalla ei tiedetä mihin.