Taj Mahal, Agra, Intia

Kirjoitan näitä nyt vähän jäljessä tapahtuneesta, joten saa nähdä miten yksityiskohtaisesti muistan kolmen viime päivän tapahtumat. Sen verran häslinkiä ja tekemistä ja kaikenmoista on mahtunut matkan varrelle, ettei ole päässyt tai kerennyt tai yksinkertaisesti jaksanut ajatellakaan mitään ekstra aivotyötä vaativaa tekemistä, kuten kirjoittamista.

9.2.2017

Yhdeksäs päivä torstaina aamukuudelta otettiin tuktuk Taj Mahalin länsiportille. Tuktuk ei päässyt perille asti ja jätti meidät kävelemään hyisessä aamussa muutamansadan metrin päähän, josta löydettiin muutama mummoturisti jonottamassa sisäänpääsyä. Oltiin niin ajoissa liikkeellä, että ihan riemastuttiin siitä, kun ollaan ensimmäisten joukossa jonottamassa. Jonotusalue oli todella iso ja aidattu samaan malliin kun esim. lentokentillä tai huvipuistoissa. Kiivettiin kaiteiden yli erittäin leidimäisesti, Klaara vielä mekko päällä, ja täristiin meille höröttävien hauskojen mummojen takana. Valkoinen mies (täällä käytämme nimetystä valkoinen mies tai nainen kaikista näkemistämme turisteista) tuli kysymään, onko tämä lipunmyyntijono ja huudahdettiin kas kyllä vain! Mummot kääntyivät katsomaan meitä ja sanoivat, että ei muuten ole. Heillä oli jo liput hankittuna, ja meidän piti lähteä metsästämään lipunmyyntikojua, jonka luokse luultiin jonottavamme, ja löydettiin varsinaiset lipunmyyntijonot. Erikseen taas intialaisille, SAARC-kansalaisille ja lopuille turisteille. Ja jokaisen kolmen kohdalla jonot olivat vielä jaettu naisille ja miehille. Löydettiin meille kuuluva jono ja luettiin tauluilta, että täällä tarvitsee näyttää passi. Klaara tänä ainoana päivänä jätti turvalaukun hotellille, eli ei ollut sitä passia mukana. Sovittiin, että meikäläinen ostaa ne liput kun mulla oli passikin mukana. Pieni ressi meinas iskeä, että pääseekö toveri sisään, mutta liput ainakin saatiin hitaan jonotuksen päätteeksi. Lippuun sisältyi vesipullo ja kenkäsuojat, jotka piti hakea toisesta mestasta.

Mentiin lippuinemme jonottamaan enemmän ihmisiä keränneeseen sisäänpääsyjonoon - jossa taas erikseen ylemmän ja alemman luokan naisten ja miesten jonot. Täällähän suurin osa paikoista on auki auringonnoususta auringonlaskuun. Kaikkihan me jonotimme pääsevämme näkemään auringonnousua Taj Mahalilla, mutta kun aurinko nousi, ovet vasta avattiin. Lipuntarkastus, passintarkastus (Klaaralta ja minulta ei jostain syystä kysytty passeja, näytettiin kai tarpeeksi harmittomilta), turvatarkastus, laukkujen tarkastus. Itse olin ottanut minirepun, minkä sisällä oli ainoastaan kamera. Klaara otti normipäivärepun, minkä sisällä oli ainoastaan kamera. Toveri käännytettiin turvatarkastuksessa kaiken sen jonotuksen jälkeen takaisin ”liian suuren repun takia”. Itse jouduin jäämään alueen sisälle odottamaan kun Klaara yritti etsiä liian isoille repuille suunnattua lokerohuonetta. Alkoi iskeä paniikki, kun sitä ei kuulunut takaisin melko pitkään toviin. Vihdoin kuitenkin löydettiin toisemme ja päästiin ihailemaan Taj Mahalia etupuolelta. On se kyllä mieletön rakennus, kaikki marmoriyksityiskohdat käsintehty. Nyt osa ulkosivusta oli tosin remontissa. Altaat ja puutarha korostivat sen kauneutta. Käytiin myös sisällä, missä näki lisää pienenpieniä arkkitektuurisia yksityiskohtia, upeita sellaisia. Ihasteltiin Tajia ja räpsittiin kuvia kunnes nälkä oli jo semmoinen, että lähdettiin etsimään aamupalaa.

Otettiin erilainen, sähköllä toimiva tuktuk ja kerrottiin päämääräksemme ainoa kansainvälinen kahvila mikä täällä ollaan nähty, Costa Coffee. Kuski ei tiennyt, missä se on, mutta aina joltain kysyi matkan varrella ja päästiin lopulta sinne. Oli jo melkoinen ikävä jotain suhtkoht normaalia evästä ja länsimaista ruokakulttuuria. Syötiin kinkkujuustoleivät ja suotiin itsellemme vihdoin ensimmäiset kupit kahvia. Teki kyllä hyvää. Pistettiin oikein ranttaliksi ja tilattiin vielä puoliksi brownie. Nam. Tämän päivän oli tarkoitus olla vapaapäivä, joten istuttiin kahvilassa rennosti ja pitkään nautiskellen, ja suunnattiin takaisin hotellille.

Hotellilla ei toiminut wifi, joten ei pystytty esim. katsomaan Melbournen majoituksia. Lähdettiin kävelemään katua edestakaisin, yrittäen löytää hedelmäkojua ja pankkiautomaattia. Hedelmiä ei löytynyt, mutta automaatti onneksi kyllä. Vaikka mun korttia ei tämäkään perkele hyväksynyt. Lähdettiin kävelemään toiseen suuntaan, ja tsekkailtiin samalla mitä ravintoloita hotellin lähellä on. Se hotellin ravintola on niin ala-arvoinen, ettei sinne enää haluttu mennä. Hetken päästä löydettiin myös puisto, minne oli pieni sisäänpääsymaksu ja lähdettiin tepastelemaan ympäriinsä. Tajuttiin pian, että se on aikalailla paikka, johon tulee pelkkiä pariskuntia hakemaan omaa rauhaa. Ehkäpä juuri viimeisiä hetkiä rakastettunsa kanssa, ennen kuin toinen joutuu menemään pakkonaimisiin järjestettyyn avioliittoon... Puistolta takaisin päin kävellessä pysähdyttiin limpparille ja jäätiin suustamme kiinni myyjän kanssa. Hän oli kiinnostunut mistä olemme ja Suomesta ylipäätään. Mies puhui yllättävän hyvää englantia, joten hänen kanssaan oli jopa helppo kommunikoida. Hänen siskonsa asuu Belgiassa, joten hän tiesi Euroopassa vierailleena Euroopasta vähän enemmän kuin suurin osa ihmisistä täällä. Tietämys on niinkin kovaa, että monet kehuvat kuinka kiva maa tämä Eurooppa varmasti on!

Myöhemmin illalla mentiin syömään ”Taj Mahal -näköalaravintolaan”. Pelättiin jo ennen ruokien saamista että nyt saadaan se ripulitauti. Tilattiin listalta vielä semmoinen kasvisvaihtoehto, mistä kummallakaan ei ollut hajuakaan mitä se oli. Kun saatiin ruuat eteemme ja alettiin syömään, ensireaktio oli ainakin pahinta intialaista ikinä. Se hauskalta kuulostanut kasvisvaihtoehto piti sisällään tulisen kastikkeen lisäksi herneitä ja kotijuustoa. Ei ollut todellakaan mikään makuelämys. Vähän oli vatsa sekaisin, mutta vältyttiin onneksi pahemmilta ongelmilta. Illalla hotellilla oli onneksi wifiyhteys palannut, joten tsekattiin Melbournen couchsurfing -vaihtoehtoja ja lähetettiin muutamia hakemuksia, pakattiin seuraavaa matkapäivää varten ja kaaduttiin sänkyyn.