2.2.2017
Ollaan ilmassa. Nokka kohti Delhiä. Herään aamulla Intiasta. Vaikka tässä on nyt melkein tunnin koneessa istuttu, ei vieläkään oikein tunnu että oltaisi mihinkään menossa. Mutta tässä nyt ollaan, maailmanympärimatka on alkanut. Suurin unelma on käymässä toteen. Ja sen saavuttamiseksi on saanut tehdä töitä - paljon. Helsingistä ostettiin puolen kilon karkkipussi matkaevääksi, jos vaikka koti-ikävä iskee. Aika absurdia, että saatiin kaikki hoidettua valmiiksi ennen lähtöä. Viisumit, vakuutukset, Intian majoitukset, rokotukset (joita otin matkamessuilla kolme lisää: keltakuume, lavantauti ja kolera).
Rinkan sain jäämään tasan seitsemään kiloon ja yllättävän vajaaksi. Siinä oppii pärjäämään pienellä määrällä tavaraa, kun sitä kaikkea pitää itse kantaa mukanaan koko ajan. Päivärepun uusin tälle reissulle, nyt on tukeva ja tilava ja otin äitin pyörälaukun sadesuojan repun suojaksi. Tunteista ja fiilingeistä mielelläni kirjottaisin lisää, mutta en vielä oo ihan saanut näppituntumaa mitä päässä ja mielessä on meneillään. Ensimmäisenä kaiken pohjalla on väsymys. Tein pitkälti kuusipäiväistä työviikkoa neljän kuukauden ajan, jonka aikana sai reissun suhteen kaikki käytännön asiat käytyä läpi, mutta tilaa ei jäänyt tunnepuolelle. Onhan se nyt ihan hullun siistiä, että lähetään kakskymppisinä reppureissaamaan maailman ympäri. Intiaan varasin meille hotellit jo muutama viikko sitten, hinnaksi tuli 70€. Kyllä, hotellit kymmenelle yölle. Ei tää nyt mitään luksusmatkailua tuu muutenkaan olemaan, mutta päätettiin asettautuu hostellien sijasta hotelleihin Intiassa.
Noin viikko sitten tehtiin nasta juttu. Heheh, varattiin laskuvarjohypyt Byron Bayhyn! Äitin ei siitä pitänyt vielä kuulla, mutta Klaara vahingossa möläytti. Äiti ei jostain syystä yllättynyt ollenkaan.
Töissä oli tiistaina viimenen päivä. Jätin huisan yhden vapaapäivän itselleni ennen reissua. Jolloin olisi aikaa pakata ja tehdä muita viimesiä juttuja, mutta enhän mä mitään saanut aikaiseksi. Sain nimittäin viettää koko päivän 9kk vanhan ihanan ilopillerikummityttöni kanssa. Ja vielä lähtöpäivänkin. Torkuttiin sylikkäin ja leikittiin pesupallolla ja porkkanarummuilla. Karuinta tän "pitkän" poissaolon suhteen on se, että mun pienet rakkaat kummilapset kasvaa niin hurjaa vauhtia sinä aikana. En varmaan edes tunnista niitä kesällä ku tuun takasin!
Kohta alkaa lentokonetarjoilut, ei tässä oikein nälkä ole kun vetäisin lähtiessä naamaa viimeisen kinkkuruisleivän. Klaaran kanssa treffattiin kentällä ja hyvästeltiin mammamme. Lähtöselvitysten ja turvatarkastusten jälkeen suotiin itsellemme lasilliset viiniä, näin loman ja alkavan reissun kunniaksi.
3.2.2017
Delhiin laskeutuessa aamuseitsemältä nähtiin kaikki auringon eri sävyt kuin maalattuna taivaalle, rakastuttiin jo Intiaan siinä hetkessä. Viiden minuutin päästä näkyi pelkkää harmaata, siis sumua, likaa, saastepilviä. Se rakastumisen tunne ei kauaa kerennyt kestää. Yölennolla sain unta ehkä puoli tuntia, jos sitäkään. Oli siis vähän väsy. Varasin hotellin tietoisesti Delhin päärautatieaseman läheltä, jotta voidaan kentältä mennä metrolla tai junalla tuolle asemalle josta sitten kävellä hotellille. Mieli kerkesi muuttua, oltiin niin super uupuneita, ettei oikein ollut oikeaa mielentilaa lähteä seikkailemaan miljardikaupunkiin. Vaihdettikn kentällä rahaa ja otettiin taksi hotellille. Ihan hyvä veto. Vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja avulias ja saatiin huonekin jo kymmeneltä. Sitä ennen he halusivat kuitenkin esitellä ja markkinoida 10pv Intiassa reissusuunnitelmia, joita kuunneltiin toisella korvalla ja saatiin vihdoin vakuutettua mies siitä, että tarvitaan ensiksi muutama tunti unta ennen kuin meistä saa mitään irti. Tultiin neljän tunnin päikkäreille.
Alkushokki on nyt ohi, kello on kuusi illalla. Taksimatka kaupungin läpi oli ennen kaikkea mielenkiintoinen. Moottoritietä tultiin koko matka siten, että kuski vaihtoi kerran vaihdetta kakkoselle, kertoo siis jo jotain tästä liikenteestä. Kaistoja saattoi olla kuusi vierekkäin, mutta ei kukaan niistä välittänyt vaan kaikki autoilijat, moottoripyöräilijät, rekkakuskit, tuktuk-kuskit, polkupyöräilijät ja jopa kävelijät menivät ihan miten sattuu ja pujottelivat toistensa läpi. Ensimmäinen pelko iski jo siinä kohti, miten ihmeessä me tullaan säilyttämään itsemme hengissä täällä?
Mitään keskustan kaltaista ei tunnistettu, kaikkialla näyttää samalta ja siihen aikaan aamusta monet paikat olivat vielä suljettuna. Kaduilta pongailtiin apinoita, villisikoja, villikoiria, yksi lehmäkin näkyi. Väsytti, turhautti, haluttiin vaan jo pois Intiasta ja äkkiä. Se shokki iski kovempana kuin olin osannut kuvitella. Epätoivon vallassa päikkäreille mennessä ajattelin, etten uskalla kävellä edes muutamansadan metrin päähän ruokakauppaan.
Nyt kellon ympäri Intiassa viettäneenä, unta ja ruokaa saaneena, päätettiin lähteä sinne pirun ruokakauppaan. Täällähän on tähän aikaan vuodesta talvi, lämpötila päivällä on 20 asteen paikkeilla. Pitkissä vaatteissa mennään, juurikin sen takia ettei niin kovasti herätettäisi huomiota. Hieman vaikeaahan se on vaaleina ja eksyneen näköisinä olla kiinnittämättä huomiota. Uskaltauduttiin kadun sekamelskaan mukaan, ja päästiin sinne ruokakauppaan, tai minimarkettiin. Kolme litraa vettä ja sipsejä ja appelsiineja. Näillä mennään loppupäivä. Tuon kauppareissun jälkeen palasi myös usko tähän hommaan. Tuli niin paljon parempi fiilis ja tajuttiin, että kyllä me pystytään tähän!
Huomenna yritetään löytää juna-asema, jotta saataisiin liput varattua Agraan parin päivän päästä. Huomenna nähdään myös mitä Delhillä on tarjottavanaan. Peace out, kaikki hyvin.
Ollaan ilmassa. Nokka kohti Delhiä. Herään aamulla Intiasta. Vaikka tässä on nyt melkein tunnin koneessa istuttu, ei vieläkään oikein tunnu että oltaisi mihinkään menossa. Mutta tässä nyt ollaan, maailmanympärimatka on alkanut. Suurin unelma on käymässä toteen. Ja sen saavuttamiseksi on saanut tehdä töitä - paljon. Helsingistä ostettiin puolen kilon karkkipussi matkaevääksi, jos vaikka koti-ikävä iskee. Aika absurdia, että saatiin kaikki hoidettua valmiiksi ennen lähtöä. Viisumit, vakuutukset, Intian majoitukset, rokotukset (joita otin matkamessuilla kolme lisää: keltakuume, lavantauti ja kolera).
Rinkan sain jäämään tasan seitsemään kiloon ja yllättävän vajaaksi. Siinä oppii pärjäämään pienellä määrällä tavaraa, kun sitä kaikkea pitää itse kantaa mukanaan koko ajan. Päivärepun uusin tälle reissulle, nyt on tukeva ja tilava ja otin äitin pyörälaukun sadesuojan repun suojaksi. Tunteista ja fiilingeistä mielelläni kirjottaisin lisää, mutta en vielä oo ihan saanut näppituntumaa mitä päässä ja mielessä on meneillään. Ensimmäisenä kaiken pohjalla on väsymys. Tein pitkälti kuusipäiväistä työviikkoa neljän kuukauden ajan, jonka aikana sai reissun suhteen kaikki käytännön asiat käytyä läpi, mutta tilaa ei jäänyt tunnepuolelle. Onhan se nyt ihan hullun siistiä, että lähetään kakskymppisinä reppureissaamaan maailman ympäri. Intiaan varasin meille hotellit jo muutama viikko sitten, hinnaksi tuli 70€. Kyllä, hotellit kymmenelle yölle. Ei tää nyt mitään luksusmatkailua tuu muutenkaan olemaan, mutta päätettiin asettautuu hostellien sijasta hotelleihin Intiassa.
Noin viikko sitten tehtiin nasta juttu. Heheh, varattiin laskuvarjohypyt Byron Bayhyn! Äitin ei siitä pitänyt vielä kuulla, mutta Klaara vahingossa möläytti. Äiti ei jostain syystä yllättynyt ollenkaan.
Töissä oli tiistaina viimenen päivä. Jätin huisan yhden vapaapäivän itselleni ennen reissua. Jolloin olisi aikaa pakata ja tehdä muita viimesiä juttuja, mutta enhän mä mitään saanut aikaiseksi. Sain nimittäin viettää koko päivän 9kk vanhan ihanan ilopillerikummityttöni kanssa. Ja vielä lähtöpäivänkin. Torkuttiin sylikkäin ja leikittiin pesupallolla ja porkkanarummuilla. Karuinta tän "pitkän" poissaolon suhteen on se, että mun pienet rakkaat kummilapset kasvaa niin hurjaa vauhtia sinä aikana. En varmaan edes tunnista niitä kesällä ku tuun takasin!
Kohta alkaa lentokonetarjoilut, ei tässä oikein nälkä ole kun vetäisin lähtiessä naamaa viimeisen kinkkuruisleivän. Klaaran kanssa treffattiin kentällä ja hyvästeltiin mammamme. Lähtöselvitysten ja turvatarkastusten jälkeen suotiin itsellemme lasilliset viiniä, näin loman ja alkavan reissun kunniaksi.
3.2.2017
Delhiin laskeutuessa aamuseitsemältä nähtiin kaikki auringon eri sävyt kuin maalattuna taivaalle, rakastuttiin jo Intiaan siinä hetkessä. Viiden minuutin päästä näkyi pelkkää harmaata, siis sumua, likaa, saastepilviä. Se rakastumisen tunne ei kauaa kerennyt kestää. Yölennolla sain unta ehkä puoli tuntia, jos sitäkään. Oli siis vähän väsy. Varasin hotellin tietoisesti Delhin päärautatieaseman läheltä, jotta voidaan kentältä mennä metrolla tai junalla tuolle asemalle josta sitten kävellä hotellille. Mieli kerkesi muuttua, oltiin niin super uupuneita, ettei oikein ollut oikeaa mielentilaa lähteä seikkailemaan miljardikaupunkiin. Vaihdettikn kentällä rahaa ja otettiin taksi hotellille. Ihan hyvä veto. Vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja avulias ja saatiin huonekin jo kymmeneltä. Sitä ennen he halusivat kuitenkin esitellä ja markkinoida 10pv Intiassa reissusuunnitelmia, joita kuunneltiin toisella korvalla ja saatiin vihdoin vakuutettua mies siitä, että tarvitaan ensiksi muutama tunti unta ennen kuin meistä saa mitään irti. Tultiin neljän tunnin päikkäreille.
Alkushokki on nyt ohi, kello on kuusi illalla. Taksimatka kaupungin läpi oli ennen kaikkea mielenkiintoinen. Moottoritietä tultiin koko matka siten, että kuski vaihtoi kerran vaihdetta kakkoselle, kertoo siis jo jotain tästä liikenteestä. Kaistoja saattoi olla kuusi vierekkäin, mutta ei kukaan niistä välittänyt vaan kaikki autoilijat, moottoripyöräilijät, rekkakuskit, tuktuk-kuskit, polkupyöräilijät ja jopa kävelijät menivät ihan miten sattuu ja pujottelivat toistensa läpi. Ensimmäinen pelko iski jo siinä kohti, miten ihmeessä me tullaan säilyttämään itsemme hengissä täällä?
Mitään keskustan kaltaista ei tunnistettu, kaikkialla näyttää samalta ja siihen aikaan aamusta monet paikat olivat vielä suljettuna. Kaduilta pongailtiin apinoita, villisikoja, villikoiria, yksi lehmäkin näkyi. Väsytti, turhautti, haluttiin vaan jo pois Intiasta ja äkkiä. Se shokki iski kovempana kuin olin osannut kuvitella. Epätoivon vallassa päikkäreille mennessä ajattelin, etten uskalla kävellä edes muutamansadan metrin päähän ruokakauppaan.
Nyt kellon ympäri Intiassa viettäneenä, unta ja ruokaa saaneena, päätettiin lähteä sinne pirun ruokakauppaan. Täällähän on tähän aikaan vuodesta talvi, lämpötila päivällä on 20 asteen paikkeilla. Pitkissä vaatteissa mennään, juurikin sen takia ettei niin kovasti herätettäisi huomiota. Hieman vaikeaahan se on vaaleina ja eksyneen näköisinä olla kiinnittämättä huomiota. Uskaltauduttiin kadun sekamelskaan mukaan, ja päästiin sinne ruokakauppaan, tai minimarkettiin. Kolme litraa vettä ja sipsejä ja appelsiineja. Näillä mennään loppupäivä. Tuon kauppareissun jälkeen palasi myös usko tähän hommaan. Tuli niin paljon parempi fiilis ja tajuttiin, että kyllä me pystytään tähän!
Huomenna yritetään löytää juna-asema, jotta saataisiin liput varattua Agraan parin päivän päästä. Huomenna nähdään myös mitä Delhillä on tarjottavanaan. Peace out, kaikki hyvin.
No comments:
Post a Comment