Cairns, Australia

29.3.2017

Oon nyt niin penteleen jäljessä kaikkien päivitysten suhteen, että en varmastikaan tule muistamaan kaikkea mitä koko viime viikko piti sisällään. En halunnut ottaa minkäännäköistä stressiä mistään blogista, mikä on vähän harmi, onhan tämä sentään mun päiväkirjani, jonne laiskuuden (ei vaan hauskanpidon) takia jää vähän liikaakin aukkoja. Joka tapauksessa, ei stressiä tästä. Halusin vaan ihan sataprosenttisesti nauttia viimeisistä aussipäivistä, jotka hurahtikin ihan liian nopeasti ohi.

Tuo aamuna viikko sitten, kun kaksi pyöräpoliisia tulivat tökkimään meidät hereille, oli aamu kun saavuttiin Australian viimeiseen kohteeseen, Cairnsiin. Innoissamme, mutta surullisina ja erittäin erittäin väsyneinä. Olin ilmoittanut hostellille, että tullaan aamuviideltä ja siellä piti olla mahdollisuus aikaiseen check-inniin. Eipä siellä ollut mitään oviakaan auki kun sinne löydettiin, joten soitin hostellin numeroon että excuse me me oltais nyt täällä. Käskivät odottaa ysiin. Prkl. Vieressä oli kuitenkin laguuni ja mentiin sinne. Keskiviikko. Siivouspäivä. Aukeaa vasta kahdeltatoista, eikä kuudelta niinkuin muina päivinä! Meidän tuuria. Kaikki penkit oli öisestä sateesta märät, mutta löydettiin katoksen alta kuivat, jonne mentiin makaamaan. Reilu puoli tuntia siinä torkuttiin, kunnes poliisit tulivat sanomaan, ettei siinä saa nukkua. Ei ainakaan penkillä maaten, istua sai silmät kiinni nojaten pöytään...

Kahdeksalta aukesi ruokakauppa ja haettiin aamupalaa. Mentiin ysiksi hostellille ja päästiin onneksi kirjautumaan sisään ja sänkyihin nukkumaan. Ei noissa yöbusseissa meinaa ikinä saada silmäystäkään unta. Otettiin reilu parin tunnin unet yksityisessä huoneessa. Kyllä, sain varattua yksityishuoneen halvemmalla kun kymmenen hengen dormitoryn! Alkaa pikkuhiljaa saamaan näitä diilejä, kun varailee niin usein.

Lähdettiin viimein katselemaan, mitä Cairnsissa on. Luulin, että se olisi isompi paikka kun mitä se oli. Keskusta-alueella on paljon penkkejä ja ”tolppia”, jotka on maalattu ja koristeltu aboriginaalityyliin. Cairnsissa vasta näkyi enemmän aboriginaaleja, muissa paikoissa ihan vain yksittäisiä harvassa. Mutta pohjoisterritoriossa väestöstä noin 80% on aboriginaaleja eli ei ihme, että kaupungillakin näki. Haluaisin oppia lisää aboriginaalikulttuurista. En tiedä siitä paljoa. Tiedän sen, että heidän elimistönsä on erittäin alkukantainen. Siksi kaupungissa asuvat aboriginaalit ovat melkoinen uhka. Aboriginaalit saavat Australian valtiolta tukirahaa yli tuhat dollaria kuussa, ilmeisesti jotenkin korvaamalla sitä, miten heitä historiassa on kohdeltu. Kaupunkiaboriginaalit kuitenkin käyttävät tuon rahan pitkälti alkoholiin ja huumeisiin, joita heidän elimistönsä ei suodata missään määrin. Se aiheuttaa erittäin arvaamatonta ja uhkaavaa käytöstä. Heitä ei kuulemma saa katsoa silmiin tai he kokevat sen loukkaavaksi ja saattavat käydä kimppuun. Tässä pitkälti kaikki, mitä aiheesta tiedän. Täytyy kyllä tutkia myöhemmin lisää.

Päätettiin, että saadaan nyt viimeisellä viikolla varata vielä joku kiva päiväreissu, kunhan se jää alle sadan dollarin. Reppureissaajien matkatoimistoja on taas kaikkialla ja suunnattiin sellaiseen, missä ei ollut kolmea ihmistä pitkin katuja tyrkyttämässä kaikkea mahdollista. Marssittiin sisään, sanottiin, ettei tiedetä mistään mitään, haluttaisiin maanantaille joku kiva päiväreissu mikä sisältää sademetsää ja naurua, ja joka maksaa alle sata dollaria. Tosi mukava nuori nainen ehdotti meille ”waterfall wanderers” nimistä retkeä, ja näytti esittelyvideon. Siinä oli nimensä mukaisesti niitä vesiputouksia, siinä oli sademetsää ja paljon naurua, ja sisältää ruuan! Se oli yhdeksän dollaria yli budjetin, mutta haluttiin se silti. Varauspapereita tehdessä kävi ilmi, että sitä ei olekaan maanantaille. Tässä kohtaa taisi olla keskiviikko. Lauantaina mentäisi snorklaamaan, eikä haluttu päiväretkiä peräkkäisille päiville, koska uskokaa tai älkää, ne on yllättävän väsyttäviä. Tiistaina olisi lähtöpäivä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi seuraava päivä, torstai!

Yhdet parhaimmista sata dollaria - mietin noin minuutin, miten tuo lause pitäisi rakentaa mutta en edelleenkään tiedä miten, joten – yhdet parhaimmista sata dollaria kulutettu. Aamukahdeksan aikoihin meidät noukki pienellä bussilla iki-iloinen Nick, driver and tour guide. Bussi tulikin täyteen kun noukittiin ihmisiä kaupungin melkein jokaiselta hostellilta. Aamulla ei vielä jaksanut juttu luistaa kenenkään kanssa, mutta tunnin päästä kun oli ensimmäinen pysähdyspaikka ja saatiin hedelmäsalaattia ja kahvia ja tepasteltiin vähän sademetsissä, tuli uusia tuttavuuksia. Kun katseltiin kämmenen kokoisia hämähäkkejä roikkuvan seiteillään päidemme yläpuolella, ja kuulin erään ruotsalaisnaisen kutsuvan niitä söpöiksi, totesin Klaaralla ”toi ruotsalaismamma sano noita söpöiksi”. Toi ruotsalaismamma kääntyikin meitä kohti ja huudahti iloisesti suomeksi, että niin onkin! Tämä ruotsalaismamma oli kyllä yksi päivän kohokohtia. Hän on 52-vuotias Eija, Suomessa syntynyt, mutta ikänsä Ruotsissa asunut. Puhuu ihan ookoosti suomea. Hänen miehensä Roobert on 48. Heillä on kaksi noin meidän ikäistä lasta. Tytär, joka ei ikinä matkusta. Poika, joka seikkailee ympäri maailmaa. Eija ja Roobert oli tälläkin päiväreissulla omien sanojensa mukaan ”nostattamassa ikärajaa”. Niin huipputyyppejä. Molemmat työskentelevät vanhainkodissa, ja olivat säästäneet lomapäiviänsä lähteäkseen taas reppureissaamaan! Rohkeita, avoimia, iloisia, nuorison kanssa huipusti toimeentulevia viiskymppisiä reppureissaajia! Sellainen mäkin haluan olla kolmenkymmenen vuoden päästä! Tälläkin retkellä he lauloivat bussissa täyttä kurkkua meidän muiden mukana, laskivat vesiputousliukumäkiä ja kirkuivat riemusta, heittäytyivät hauskoihin selfiehin meidän kanssa ja olivat kaikin puolin osa porukkaa. Ja saatiin yhteystiedot, kun päätetään mennä Göteborgiin, on meille jo vierashuone varattuna!

Waterfall wanderers retki oli kyllä yksi parhaista päivistä Ausseissa! Puolet porukasta oli tosi tylsiä tyyppejä, jotka vaan mulkoili meitä muita jotka osattiin ottaa ilo irti kaikesta mahdollisesta! Kohokohtia oli luonnon liukastamilla kivillä vesiputouksen alla liukumäen laskeminen, vesiputouksen läpi sukeltaminen luolaan, bussissa täysiä joraaminen, kaatosateessa poukkoileminen ja nauraminen... Ylipäätään ihan koko päivä! Nick opaskin heittäytyi täysillä mukaan ja leikki meidän kanssa kun oltaisi oltu mitäkin viisivuotiaita! Oltiin tosi ilosia, ettei jätetty tätä retkeä viimeiselle aussipäivälle, koska sitten oltaisiin oltu vielä surullisempia lähtemisestä. Vaikkakin ollaan tosi surullisia nytkin.

Välitiedotus. Istun lentokoneessa kohti Aucklandia, Uutta Seelantia. Vain vajaa kolmen tunnin lento, maailman hauskin turvallisuusvideo, hyvin tilaa, hyvää kanasalaattia, vadelmasuklaaleivosta ja viiniä. Ei hassumpi syntymäpäivä.

Vesiputouskierrokselta palatessa illalla mentiin nauttimaan vielä kaupungista ja sitten kunnon unista. Seuraava päivä, ja varmaan aika lailla kaikki muutkin päivät, jolle ei ollut varsinaista ohjelmaa, kulutettiin laguunilla maatessa nauttien vielä viimeisistä päivistä kolmenkymmenenviiden asteen lämmössä ja polttavasta auringosta, viileistä altaista ja vähän annettiin itsemme herkutellakin viimeiset päivät... mäkkisapuskalla ja jäätelöllä. Voi meitä ja meidän budjettia. Mutta pitää muistaa nauttia eikä vain stressata rahasta!

Lauantaina oli taas kauan odotettu päivä: snorklausta isolla valliriutalla! Perjantaina vielä soitin yhtiöön ja vahvistin varauksemme. Osoittautui, että meidän varausta ei oltu kirjattu järjestelmään vaikka sinne olin vasta viikkoa aikaisemmin soittanut ja silloin sanottiin, että kaikki kunnossa. Ei onneksi hätää, siellä oli meille tilaa ja päästiin mukaan. Itärannikollahan on nyt riehunut se viiden asteen sykloni, pahin myrsky kymmeneen vuoteen. Sitä vähän odoteltiin lauantaina tai lähipäivinä saapuvaksi Cairnsiin, ja meri kyllä kävi vähän äkäisenä. Botski, millä ajettiin snorkalusmestoille, ei ollut mikään paras mahdollinen. Sisällä oli penkit ja ulkona vähän tilaa. Mutta ulkona silti yli puolet matkustajista vietti menomatkansa, oksentaen pussiin. Minä mukaanlukien. En ole ikinä ennen tullut niin merisairaaksi kuin tuona aamuna. Olin syönyt vain puuroa aamupalaksi, eli ei sisällä edes ollut mitään mitä enää oksentaa viiden kerran jälkeen. Vähän vettä kun yritti hörppiä niin kaikki tuli kyllä samantien ulos. En myöskään ikinä ole nähnyt niin paljon vihreitä ihmisiä ympärilläni. Se oli ihan kamalaa, ja ajattelin vain, että koko päivä on pilalla.

Kun vihdoin, ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen saavuttiin ensimmäiselle snorklausspotille, missä aallot olivat pienempiä ja vene pysähdyksissä, alkoi olo pikkuhiljaa kohenemaan. Ennen mereen menoa oli kuitenkin pakko ostaa sipsipussi ja yrittää jotain syödä, energiataso oli ihan nollilla niin ei siinä olisi mitään jaksanut snorklata. Heitettiin meduusapuvut päälle ja snorkkelit naamalle ja hypättiin veneestä veteen. Tämä se oli sen kaiken arvoista. Värikkäät, upeat, kirkkaat valliriutat, upeita värikkäitä kaloja ihan kuin Disneyn piirretyistä, jättikokoinen merikilpikonnakin nähtiin! Jotain niin upeaa! Vietettiin vedessä varmaan yli tunti. Monet olivat ostaneet laitesukelluskurssin tuohon ohelle, me ei. Klaara oli flunssainen eikä olisi edes voinut laitesukeltaa, ja itsellä ei niin paljon ollut himoa lähteä, että olisin maksanut siitä itseni kipeäksi. Snorklaus oli kuitenkin aivan mahtavaa tuolla seudulla. Toki sitä vaikeutti suhteellisen isot aallot, mutta niihinkin tottui. Ihailtiin meren elämää aivan lumoutuneina ja kun yksinämme liikuttiin, aina välillä huomasi ajautuneensa aika kauas porukasta. Koska oli vaan niin utelias! Ja koska aallot.

Toinen snorkauskohde ei enää ollut yhtä kiinnostava, paljon kuolleempi ja kaiken kaikkiaan vähemmän elämää. Sieltä tosin bongattiin neljä meritähteä, mitä ei ollut aikaisemmissa paikoissa nähty! Kyllä tämäkin päivä oli kaiken rahan ja oksennuksen arvoinen. Lounas siellä tarjottiin, mutta ei sillä vatsalla uskaltanut syödä kun vähän leipää ja salaattia. Hyvin taas väsytti illalla. Taidettiin ottaa torkut ennen kuin taas lähdettiin viettämään iltaa, meikäläisellä päässä prinsessatiara, jossa oli numerot 21.

Nyt kun näitä muistoja tulee pikkuhiljaa mieleen, mitä onkaan tehty, niin yksi kohokohdista Cairnsissa oli ehdottomasti mun vanhan ystävän näkeminen! Emilia, mun hyvä kaveri amisajoilta on työskennellyt ja reissannut Ausseissa puolisen vuotta, ja aina ollaan satuttu olemaan eri paikoissa. Nyt osuttiin kuitenkin samaan aikaan samaan paikkaan ja treffattiin muutamana päivänä. Aika monena iltana hengattiin myös brittikavereidemme kanssa. Ja taas näkyi paljon samoja naamoja, joita on tullut vastaan aikaisemmissa kohteissa. Cairnsista kyllä otettiin ilo irti parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla ja nautittiin täysillä Australiasta. Joka päivä surren lähtöä.

Tiistaiaamuna lennettiin Sydneyhyn, missä oltiin halvassa ällössä hostellissa kummallisella suburbilla yksi yö, ja tänä aamuna lähdettiin taas lentokentälle. Juna-asemalle sovittiin treffit Kaisan kanssa. Hän tulee siis jakamaan Uuden-Seelannin kokemuksen meidän kanssa! Luultiin olevamme samoilla lennoilla, mutta kävikin ilmi, että hänen lentonsa lähtee viereiseltä portilta viittä minuuttia aikaisemmin kuin meidän, ja saapuu Aucklandiin kymmentä minuuttia ennen meitä. Kentällä iski parin minuutin paniikki, kun en löytänyt mun passia. Se ei ollut missään niistä paikoista, missä sitä oon ikinä säilyttänyt. Se olikin kuitenkin dokumenttikalvoista tippunut repun pohjalle, eli selvisin säikähdykselä. Sydneyn lentokentällä saatiin aamupalaan käytettyä tasan viimeiset aussidollarit mitä oli jäljellä. Tunnin päästä laskeudutaan Aucklandiin ja uudet seikkailut odottaa!