21.4.2017
La Serenassa on ollut kivaa, kamalaa ja ihanaa. Kivaa, koska tänne tullessa tiedettiin pääsevämme taas sohvasurffaamaan. Kivaa, koska ensivaikutelma kaupungista bussista noustessa oli erittäin hyvä. Kivaa, koska täällä on meren ranta ja heti tänne päästyä nähtiin upea kaunis auringonlasku.
Kamalaa, koska sohvasurffihostimme ei vastannut puhelimeen kahteen tuntiin eikä meillä ollut tarkkoja ohjeita hänen asunnolleen. Kamalaa, koska jouduttiin tuo pari tuntia pyörimään kaupungissa rinkkoinemme päivinemme kun pimeä hiipi ylle salakavalan nopeasti, eikä tiedetty onko enää turvallista liikkua. Kamalaa, koska ei löydetty mistään wifiä, että voisi varata hostellin ja päästä syömään ja nukkumaan. Kamalaa, koska otti päähän ja ketutti, oli nälkä ja väsytti, meidät oli petetty ja pimeän tultua alkoi jo pelottamaankin. Ihanaa, koska kaikki tämä päättyi hyvin ja onnellisesti ja La Serena ehdottomasti säilytti sen asemansa, minkä siitä muodostin ensivaikutelman myötä.
Alkuvaikeuksien kautta voittoon, eikö? Hostimme on hammaslääkäri, jolla oli potilas, hänen työpäivänsä venyi eikä hän voinut vastata puhelimeen kun potilas makaa hoitopöydällä. Ymmärrettävää. Eikä se eilisiltainen epävarma seikkailu ketutuksineen ja pelkoineen haittaa enää yhtään, sitä sattuu. German (brasilialais-chileläinen) ja Jane (pietarilainen) ovat aivan ihania ihmisiä molemmat. Niin avoimia, jaloja, hauskoja, reiluja ja mukavia. Löydettiin eilen sattumalta kerrostalo, missä he asuvat. Saatiin juuri viesti, että vartin päästä ovat kotona. Odoteltiin kerrostalon aulassa samalla kun alakerran joku työntekijä papatti meille espanjaa minkä kerkesi, eikä varmaan edes tajunnut että ei ymmärretä mitään. Papattakoot, jospa se kohta tajuaisi. Vaan ei, tarttui minua kädestä ja vei minut katsomaan pesukoneita. En keksinyt muuta sanottavaa kuin gracias. Kiitos, että näytit minulle pesukoneita. Halusi varmaan minun heittävän haisevat monta päivää pidetyt vaatteeni sinne kera viisi kiloa pesuainetta.
Lopulta German ja Jane tulivat ja ensivaikutelma heistäkin oli jo ennen poskisuukkoja erittäin hyvä. Päädyttiin syömään illallinen ja viettämään koko ilta heidän kanssaan jakaen reissutarinoitamme ja jakaen salaisuuksia kustakin kulttuurista. Yhden aikaa yöllä tajuttiin, kuinka tunnit ovat vierähtäneet jo näin pitkälle ja saatiin lopulta päät tyynyyn. Oli kyllä erinomainen ilta huippuihmisten seurassa ja kaikki saman illan aikaisemmat kauhun ja turhautumisen hetket olivat jo unohduksissa!
Tänään oli tarkoitus mennä päiväretkelle Valle Del Alquihin, mutta meidän aamu vähän venyi. Mikä teki erittäin hyvää. Nämä arkiaamut sohvasurffatessa ovat yleensä yksiä parhaista, sillä ne ovat niitä erittäin erittäin erittäin harvinaisia hetkiä, kun saa olla ihan rauhassa. Muutenhan ympärillä on koko ajan ihmisiä, täytyy miettiä jokaista liikettä ja asiaa. Näinä aamuina saa vain olla. Meillä oli ihan luksusaamu. Saatiin olla rauhassa ja saatiin superhyvää puuroa! Koska keitettiin se ihan kattilassa ja saatiin mukaan voisilmä ja jopa hilloa! Mutusteltiin ja arvostettiin niitä puurolautasia kyllä niin antaumuksella, että. Saatiin jopa hyvää pikakahvia.
Chile on huono kahvimaa. Täällä ei olla ikinä kasvatettu kahvipapuja, eikä tulla kuulemma ikinä kasvattamaan. Täällä kehitettiinkin ovela kahvilakulttuuri, semmoinen, mikä olisi Suomessa lailla kiellettyä. Täällä kun perustettiin kahviloita, sinne palkattiin tarjoilijoiksi vain naisia, jotka pukeutuivat erittäin niukkoihin vaatekappaleisiin. Syy: he pitävät miehille seuraa ja varastavat heidän huomionsa ja keskittymisensä pois siitä pahasta kahvista, mitä chileläisillä kahviloilla on tarjota. Kahvilat tarvitsivat asiakkaita, joten näin ne niitä saivat. Päinvastaista ideaa eli miestarjoilijoita niukoissa vaatteissa yritettiin käyttää houkuttelemaan naisasiakkaitakin, mutta se ei kuulemma menestynyt kovin kehuttavasti...
Päivän edetessä päätettiin olla tänään menemättä Valle Del Alquihin, vaan sen sijaan tehdä vähän hommia. Oltiinkin erittäin tuotteliaita. Saatiin varatuksi hostellit seuraavaan kahteen paikkaan, tsekattua bussien aikatauluja ja hintoja ja ostettua bussiliput. Nämä etsinnät vievät yllättävän paljon aikaa ja aivokapasiteettia, se on kuitenkin varsinaista suunnittelua ja toteutusta, mikä on pakko tehdä vaikkei siihen olisikaan aikaa saati virtaa. Huomenna siis suunnataan Valle del Alquihin ja yövytään siellä yksi yö. Sitä seuraavana päivänä alkaakin pitkä matka kohti San Pedro de Atacamaa.
Loppupäivä nautittiin La Serenan rennosta keskustasta sekä lämmöstä ja auringosta. Tultiin kotiin tekemään tomaattisipulipastaa ja lähdettiin viinin ja jäätelön kera katsomaan tämän reissun viimeistä yhteistä auringonlaskua merelle muistellen reissun kohokohtia ja epäkohtia ja sattumuksia. Upea auringonlasku, paljon pelikaaneja, kehittäviä keskusteluja ja ihana Chile.
25.4.2017
Muutamaan edellispäivään on mahtunut niin paljon tunteita, ettei niitä sanotuksi saa, kirjaimellisesti. Aloitetaan hyvästä, siirrytään pahaan ja lopetetaan taas hyvään.
La Serena, niin ihana kaupunki, jokseenkin tosi länsimaalainen, johtuen ehkäpä hyvin jenkkityylisestä ostoskeskuksesta, mikä valloitti ison osan keskusta-alueesta, joka ei kuitenkaan ollut iso. La Serena oli siisti ja turvallinen. Ja German ja Jane niin mukavia.
Lauantaina aamupäivällä lähdettiin kohti Valle Del Alquita, josta oltiin varattu yksi yö alueen halvimmasta hostellista, tietämättä siitä mitään sen kummemmin. Varausta tehdessäni tarkistin kyllä, miten bussilla pääsee La Serenasta sinne, mutta unohtui katsoa yksi pieni seikka: miten sieltä pääsee hostellille?
Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen saada paikallisbussi bussiasemalle, löydettiin itsemme vihdoin asemalta ja saatiin liputkin ostettua. Yritettiin kuskeille selittää mihin mennään, eikä tiedetty ymmärsikö kukaan vai ei. Tuurilla siis mennään. Alettiin jossakin kohti nähdä opastuskylttejä hostellillemme ja saatiin bussi pysäytettyä ja hypättiin pois! Ei kuitenkaan muistettu mihin suuntaan nuolet osoittivat, joten juoksin puoli kilsaa kyltin luo tsekkaamaan nuolen suunnan. Pysäkiltä kiivettiin 700m ylämäkeä ja löydettiin hostelli. Saatiin maailman ihanin vastaanotto. Javier keitti meille kupit kahvia ja jutteli kuin vanha toveri. Hänellä yhtä hyvä/huono englanti kuin meillä espanja. Aivan ihana ihminen joka tapauksessa. Saatiin kahden hengen huone ja kamat heitettyämme sisään syötiin lounas. Vaihteeksi valkoista leipää ja tonnikalaa. Alkaa tulla kohta korvista ulos, mutta enää kaksi kuukautta.
Kyseltiin Javierilta ja hostellin saksalaistyöntekijä Nicolta vaelluksista lähialueella ja lähdettiinkin suorittamaan viereisen vuoren valloitusta, johon menisi 3-4 tuntia. Risteyksestä vasemmalle ja sillan yli, ja sitten vain oikealle niin löydätte polun, mitä pitkin pääsette ylös. Näin kuului ohjeistus.
Lähdettiin risteyksestä vasemmalle. Etsittiin siltaa, tai edes mitään kääntyvää tietä minkä päästä tai varrelta voisi löytyä silta. Ei harhailut meinaa johtaa mihinkään ja ollaan saatu jo jalat ihan ruvelle, koska täällä aavikolla aika lailla kaikki kasvillisuus, paitsi viinirypälepensaat, on piikikästä. Lopulta lasketaan pyllymäkeä hiekkaa pitkin ja päädytään jollekin polulle, mitä lähdetään seuraamaan. Harhaillaan taas aikamme ees taas kunnes bongataan tuo silta. Ja voi kauhistus. Alla hurjaa vauhtia virtaava koski ja pitäisi ylittää TUO silta! Ohuesta teräslangasta ja heikkokuntoisista lankuista rakennettu silta, joka on jo valmiiksi ihan vinossa ja jossa on puolen metrin rakoja.
Uskaltauduin ensimmäisenä sillan yli ja kieltämättä oli kyllä aika pelottava kokemus. Ei tiennyt voiko lahon näköisiin lankkuihin luottaa, joten puristin vain kaksin käsin noita ohuita teräslankoja. Päästiin molemmat ehjin nahoin sillan yli ja lähdettiin ohjeiden mukaan oikealle. Vastaan tuli ovi. Ovi. Keskellä ei mitään. Ovi. Se oli lukittu. Lähdettiin takaisin päin ja kiivettiin sileää hiekkamäkeä ylös ja sieltä taas oikealle polkua pitkin. Pian polku muuttui ennemminkin tieksi, jota seurattiin ihmetellen, miksi se menee vain alas päin vaikka meidän pitäisi päästä ylös. Tarpeeksi kauan typerää tietä seurattuamme todettiin, ettei se meitä ainakaan huipulle vie, joten lähdettiin jälleen kerran samoja jälkiä takaisin päin. Sitten löydettiinkin itsemme keskeltä kaktusaavikkoa. Toki kaktuksia oli reitin varrella aikaisemminkin, mutta nyt siellä meni vain kapea polku, joka oli hädin tuskin edes polku. Rakastan näitä maisemia täällä, joka puolella karua aavikkoa, vuoristoa, siellä täällä koskia tai järviä... Kaktukset olivat kaksi kertaa meidän kokoisia ja meidän vaellus ei mennyt ihan niin kuin Strömsöissä, vaan jäätiin ottamaan hassuja kuvia kaktusten kanssa. Klaara onnistui saamaan ison piikin kenkänsä läpi, joten seikkailut vähän niinkuin päättyivät siihen. Oltiin me silti hostellille palatessa onnistuttu kuluttamaan se 3-4 tuntia, joten ehkä he siellä olettivat meidän päässeen huipulle!
Kokattiin päivälliseksi pestopastaa ja tehtiin seuraavan päivän pitkää bussimatkaa varten nakkimakaroonia evääksi. Ilta otettiin rennosti ja odotettiin pimeän tulevan kunnolla, jotta voidaan mennä ihastelemaan tähtitaivasta. Tämä hostelli on keskellä ei mitään, mistään ei osu valoja häiriöksi, koska lähimpiin kyliinkin on matkaa. Tallusteltiin pimeillä teillä ruskaisten viinitilojen keskellä ja tuijotettiin taivaalle. Milkyway esittäytyi kauniina kuin mikä ja vuorten hahmot tekivät näkymästä vielä jotain erityisempää. Se yö oli taas hetki, josta ei voinut kun nauttia koko sydämensä pohjasta.
Yöllä nukutti hyvin ja aamulla nautittiin taas hiljaisuudesta ja rentoudesta. Ihana olla laaksossa, kaukana sivistyksestä, hostellissa , jossa on vain ihania ihmisiä, ihana puutarha ja ihanat maisemat. Aamulla herätessä hämmennys ja ihastus hostellin ihanuutta kohtaan vain kasvoi. Aamupala oli katettu niin täydellisesti, kuin vain voi. Kaikki on myös itse tehtyä: leipä, marmeladi, jugurtti, mehu... Niin hyvää ja herkullista ja mahtavaa ja hämmentävää ja ah. Pyydettiin, josko saataisiin check-outin jälkeen silti olla hostellilla, koska bussi San Pedroon lähtisi vasta illalla La Serenasta. Saatiin olla ja istuttiinkiin kiikkustuolissa lukemassa kirjojamme auringon lämmittäessä ihanasti ja vuorien levittäytyvän upeasti silmien eteen. Ympärillä ihanan tuoksuisia kukkia. Niin rentouttavaa ja niin tarpeeseen tulevaa. Ihana Javier toi meille myös ihanaa mehua, joka oli tehty jostain chileläisestä hedelmästä, jonka nimeä en valitettavasti muista. Kasvaa heidän omassa puutarhassaan myös. Se oli suoraan sanottuna paras hostelli, tai ennemminkin bed&breakfast, missä ollaan tähän asti oltu. Ja meillä on kuitenkin kokemusta kymmenistä eri hostelleista.
Sieltä lähdettiin hyvin ja rentoutunein mielin takaisin kohti La Serenaa, mutta päätettiin pysähtyä järvellä, mikä nähtiin tulomatkalla. Kirkkaansininen järvi, iso pato ja vuoret. Täydellistä. Siellä syötiin lounasta ja nautittiin maisemista ja lähdettiin takaisin La Serenaan. Aikaa siellä oli kulutettavana reippaasti ennen bussin lähtöä, mutta se kului nopeasti ja pian istuttiin bussiin edessä 14h matka kohti Calamaa, josta ostettaisiin jatkolippu San Pedro de Atacamaan.
La Serenassa on ollut kivaa, kamalaa ja ihanaa. Kivaa, koska tänne tullessa tiedettiin pääsevämme taas sohvasurffaamaan. Kivaa, koska ensivaikutelma kaupungista bussista noustessa oli erittäin hyvä. Kivaa, koska täällä on meren ranta ja heti tänne päästyä nähtiin upea kaunis auringonlasku.
Kamalaa, koska sohvasurffihostimme ei vastannut puhelimeen kahteen tuntiin eikä meillä ollut tarkkoja ohjeita hänen asunnolleen. Kamalaa, koska jouduttiin tuo pari tuntia pyörimään kaupungissa rinkkoinemme päivinemme kun pimeä hiipi ylle salakavalan nopeasti, eikä tiedetty onko enää turvallista liikkua. Kamalaa, koska ei löydetty mistään wifiä, että voisi varata hostellin ja päästä syömään ja nukkumaan. Kamalaa, koska otti päähän ja ketutti, oli nälkä ja väsytti, meidät oli petetty ja pimeän tultua alkoi jo pelottamaankin. Ihanaa, koska kaikki tämä päättyi hyvin ja onnellisesti ja La Serena ehdottomasti säilytti sen asemansa, minkä siitä muodostin ensivaikutelman myötä.
Alkuvaikeuksien kautta voittoon, eikö? Hostimme on hammaslääkäri, jolla oli potilas, hänen työpäivänsä venyi eikä hän voinut vastata puhelimeen kun potilas makaa hoitopöydällä. Ymmärrettävää. Eikä se eilisiltainen epävarma seikkailu ketutuksineen ja pelkoineen haittaa enää yhtään, sitä sattuu. German (brasilialais-chileläinen) ja Jane (pietarilainen) ovat aivan ihania ihmisiä molemmat. Niin avoimia, jaloja, hauskoja, reiluja ja mukavia. Löydettiin eilen sattumalta kerrostalo, missä he asuvat. Saatiin juuri viesti, että vartin päästä ovat kotona. Odoteltiin kerrostalon aulassa samalla kun alakerran joku työntekijä papatti meille espanjaa minkä kerkesi, eikä varmaan edes tajunnut että ei ymmärretä mitään. Papattakoot, jospa se kohta tajuaisi. Vaan ei, tarttui minua kädestä ja vei minut katsomaan pesukoneita. En keksinyt muuta sanottavaa kuin gracias. Kiitos, että näytit minulle pesukoneita. Halusi varmaan minun heittävän haisevat monta päivää pidetyt vaatteeni sinne kera viisi kiloa pesuainetta.
Lopulta German ja Jane tulivat ja ensivaikutelma heistäkin oli jo ennen poskisuukkoja erittäin hyvä. Päädyttiin syömään illallinen ja viettämään koko ilta heidän kanssaan jakaen reissutarinoitamme ja jakaen salaisuuksia kustakin kulttuurista. Yhden aikaa yöllä tajuttiin, kuinka tunnit ovat vierähtäneet jo näin pitkälle ja saatiin lopulta päät tyynyyn. Oli kyllä erinomainen ilta huippuihmisten seurassa ja kaikki saman illan aikaisemmat kauhun ja turhautumisen hetket olivat jo unohduksissa!
Tänään oli tarkoitus mennä päiväretkelle Valle Del Alquihin, mutta meidän aamu vähän venyi. Mikä teki erittäin hyvää. Nämä arkiaamut sohvasurffatessa ovat yleensä yksiä parhaista, sillä ne ovat niitä erittäin erittäin erittäin harvinaisia hetkiä, kun saa olla ihan rauhassa. Muutenhan ympärillä on koko ajan ihmisiä, täytyy miettiä jokaista liikettä ja asiaa. Näinä aamuina saa vain olla. Meillä oli ihan luksusaamu. Saatiin olla rauhassa ja saatiin superhyvää puuroa! Koska keitettiin se ihan kattilassa ja saatiin mukaan voisilmä ja jopa hilloa! Mutusteltiin ja arvostettiin niitä puurolautasia kyllä niin antaumuksella, että. Saatiin jopa hyvää pikakahvia.
Chile on huono kahvimaa. Täällä ei olla ikinä kasvatettu kahvipapuja, eikä tulla kuulemma ikinä kasvattamaan. Täällä kehitettiinkin ovela kahvilakulttuuri, semmoinen, mikä olisi Suomessa lailla kiellettyä. Täällä kun perustettiin kahviloita, sinne palkattiin tarjoilijoiksi vain naisia, jotka pukeutuivat erittäin niukkoihin vaatekappaleisiin. Syy: he pitävät miehille seuraa ja varastavat heidän huomionsa ja keskittymisensä pois siitä pahasta kahvista, mitä chileläisillä kahviloilla on tarjota. Kahvilat tarvitsivat asiakkaita, joten näin ne niitä saivat. Päinvastaista ideaa eli miestarjoilijoita niukoissa vaatteissa yritettiin käyttää houkuttelemaan naisasiakkaitakin, mutta se ei kuulemma menestynyt kovin kehuttavasti...
Päivän edetessä päätettiin olla tänään menemättä Valle Del Alquihin, vaan sen sijaan tehdä vähän hommia. Oltiinkin erittäin tuotteliaita. Saatiin varatuksi hostellit seuraavaan kahteen paikkaan, tsekattua bussien aikatauluja ja hintoja ja ostettua bussiliput. Nämä etsinnät vievät yllättävän paljon aikaa ja aivokapasiteettia, se on kuitenkin varsinaista suunnittelua ja toteutusta, mikä on pakko tehdä vaikkei siihen olisikaan aikaa saati virtaa. Huomenna siis suunnataan Valle del Alquihin ja yövytään siellä yksi yö. Sitä seuraavana päivänä alkaakin pitkä matka kohti San Pedro de Atacamaa.
Loppupäivä nautittiin La Serenan rennosta keskustasta sekä lämmöstä ja auringosta. Tultiin kotiin tekemään tomaattisipulipastaa ja lähdettiin viinin ja jäätelön kera katsomaan tämän reissun viimeistä yhteistä auringonlaskua merelle muistellen reissun kohokohtia ja epäkohtia ja sattumuksia. Upea auringonlasku, paljon pelikaaneja, kehittäviä keskusteluja ja ihana Chile.
25.4.2017
Muutamaan edellispäivään on mahtunut niin paljon tunteita, ettei niitä sanotuksi saa, kirjaimellisesti. Aloitetaan hyvästä, siirrytään pahaan ja lopetetaan taas hyvään.
La Serena, niin ihana kaupunki, jokseenkin tosi länsimaalainen, johtuen ehkäpä hyvin jenkkityylisestä ostoskeskuksesta, mikä valloitti ison osan keskusta-alueesta, joka ei kuitenkaan ollut iso. La Serena oli siisti ja turvallinen. Ja German ja Jane niin mukavia.
Lauantaina aamupäivällä lähdettiin kohti Valle Del Alquita, josta oltiin varattu yksi yö alueen halvimmasta hostellista, tietämättä siitä mitään sen kummemmin. Varausta tehdessäni tarkistin kyllä, miten bussilla pääsee La Serenasta sinne, mutta unohtui katsoa yksi pieni seikka: miten sieltä pääsee hostellille?
Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen saada paikallisbussi bussiasemalle, löydettiin itsemme vihdoin asemalta ja saatiin liputkin ostettua. Yritettiin kuskeille selittää mihin mennään, eikä tiedetty ymmärsikö kukaan vai ei. Tuurilla siis mennään. Alettiin jossakin kohti nähdä opastuskylttejä hostellillemme ja saatiin bussi pysäytettyä ja hypättiin pois! Ei kuitenkaan muistettu mihin suuntaan nuolet osoittivat, joten juoksin puoli kilsaa kyltin luo tsekkaamaan nuolen suunnan. Pysäkiltä kiivettiin 700m ylämäkeä ja löydettiin hostelli. Saatiin maailman ihanin vastaanotto. Javier keitti meille kupit kahvia ja jutteli kuin vanha toveri. Hänellä yhtä hyvä/huono englanti kuin meillä espanja. Aivan ihana ihminen joka tapauksessa. Saatiin kahden hengen huone ja kamat heitettyämme sisään syötiin lounas. Vaihteeksi valkoista leipää ja tonnikalaa. Alkaa tulla kohta korvista ulos, mutta enää kaksi kuukautta.
Kyseltiin Javierilta ja hostellin saksalaistyöntekijä Nicolta vaelluksista lähialueella ja lähdettiinkin suorittamaan viereisen vuoren valloitusta, johon menisi 3-4 tuntia. Risteyksestä vasemmalle ja sillan yli, ja sitten vain oikealle niin löydätte polun, mitä pitkin pääsette ylös. Näin kuului ohjeistus.
Lähdettiin risteyksestä vasemmalle. Etsittiin siltaa, tai edes mitään kääntyvää tietä minkä päästä tai varrelta voisi löytyä silta. Ei harhailut meinaa johtaa mihinkään ja ollaan saatu jo jalat ihan ruvelle, koska täällä aavikolla aika lailla kaikki kasvillisuus, paitsi viinirypälepensaat, on piikikästä. Lopulta lasketaan pyllymäkeä hiekkaa pitkin ja päädytään jollekin polulle, mitä lähdetään seuraamaan. Harhaillaan taas aikamme ees taas kunnes bongataan tuo silta. Ja voi kauhistus. Alla hurjaa vauhtia virtaava koski ja pitäisi ylittää TUO silta! Ohuesta teräslangasta ja heikkokuntoisista lankuista rakennettu silta, joka on jo valmiiksi ihan vinossa ja jossa on puolen metrin rakoja.
Uskaltauduin ensimmäisenä sillan yli ja kieltämättä oli kyllä aika pelottava kokemus. Ei tiennyt voiko lahon näköisiin lankkuihin luottaa, joten puristin vain kaksin käsin noita ohuita teräslankoja. Päästiin molemmat ehjin nahoin sillan yli ja lähdettiin ohjeiden mukaan oikealle. Vastaan tuli ovi. Ovi. Keskellä ei mitään. Ovi. Se oli lukittu. Lähdettiin takaisin päin ja kiivettiin sileää hiekkamäkeä ylös ja sieltä taas oikealle polkua pitkin. Pian polku muuttui ennemminkin tieksi, jota seurattiin ihmetellen, miksi se menee vain alas päin vaikka meidän pitäisi päästä ylös. Tarpeeksi kauan typerää tietä seurattuamme todettiin, ettei se meitä ainakaan huipulle vie, joten lähdettiin jälleen kerran samoja jälkiä takaisin päin. Sitten löydettiinkin itsemme keskeltä kaktusaavikkoa. Toki kaktuksia oli reitin varrella aikaisemminkin, mutta nyt siellä meni vain kapea polku, joka oli hädin tuskin edes polku. Rakastan näitä maisemia täällä, joka puolella karua aavikkoa, vuoristoa, siellä täällä koskia tai järviä... Kaktukset olivat kaksi kertaa meidän kokoisia ja meidän vaellus ei mennyt ihan niin kuin Strömsöissä, vaan jäätiin ottamaan hassuja kuvia kaktusten kanssa. Klaara onnistui saamaan ison piikin kenkänsä läpi, joten seikkailut vähän niinkuin päättyivät siihen. Oltiin me silti hostellille palatessa onnistuttu kuluttamaan se 3-4 tuntia, joten ehkä he siellä olettivat meidän päässeen huipulle!
Kokattiin päivälliseksi pestopastaa ja tehtiin seuraavan päivän pitkää bussimatkaa varten nakkimakaroonia evääksi. Ilta otettiin rennosti ja odotettiin pimeän tulevan kunnolla, jotta voidaan mennä ihastelemaan tähtitaivasta. Tämä hostelli on keskellä ei mitään, mistään ei osu valoja häiriöksi, koska lähimpiin kyliinkin on matkaa. Tallusteltiin pimeillä teillä ruskaisten viinitilojen keskellä ja tuijotettiin taivaalle. Milkyway esittäytyi kauniina kuin mikä ja vuorten hahmot tekivät näkymästä vielä jotain erityisempää. Se yö oli taas hetki, josta ei voinut kun nauttia koko sydämensä pohjasta.
Yöllä nukutti hyvin ja aamulla nautittiin taas hiljaisuudesta ja rentoudesta. Ihana olla laaksossa, kaukana sivistyksestä, hostellissa , jossa on vain ihania ihmisiä, ihana puutarha ja ihanat maisemat. Aamulla herätessä hämmennys ja ihastus hostellin ihanuutta kohtaan vain kasvoi. Aamupala oli katettu niin täydellisesti, kuin vain voi. Kaikki on myös itse tehtyä: leipä, marmeladi, jugurtti, mehu... Niin hyvää ja herkullista ja mahtavaa ja hämmentävää ja ah. Pyydettiin, josko saataisiin check-outin jälkeen silti olla hostellilla, koska bussi San Pedroon lähtisi vasta illalla La Serenasta. Saatiin olla ja istuttiinkiin kiikkustuolissa lukemassa kirjojamme auringon lämmittäessä ihanasti ja vuorien levittäytyvän upeasti silmien eteen. Ympärillä ihanan tuoksuisia kukkia. Niin rentouttavaa ja niin tarpeeseen tulevaa. Ihana Javier toi meille myös ihanaa mehua, joka oli tehty jostain chileläisestä hedelmästä, jonka nimeä en valitettavasti muista. Kasvaa heidän omassa puutarhassaan myös. Se oli suoraan sanottuna paras hostelli, tai ennemminkin bed&breakfast, missä ollaan tähän asti oltu. Ja meillä on kuitenkin kokemusta kymmenistä eri hostelleista.
Sieltä lähdettiin hyvin ja rentoutunein mielin takaisin kohti La Serenaa, mutta päätettiin pysähtyä järvellä, mikä nähtiin tulomatkalla. Kirkkaansininen järvi, iso pato ja vuoret. Täydellistä. Siellä syötiin lounasta ja nautittiin maisemista ja lähdettiin takaisin La Serenaan. Aikaa siellä oli kulutettavana reippaasti ennen bussin lähtöä, mutta se kului nopeasti ja pian istuttiin bussiin edessä 14h matka kohti Calamaa, josta ostettaisiin jatkolippu San Pedro de Atacamaan.
No comments:
Post a Comment