Santiago, Chile

18.4.2017

Maanantai-aamuna oli aikainen lähtö bussiasemalle, kun bussi Chilen Santiagoon lähti jo kahdeksalta. Alexis, hostimme ystävällisesti heräsi ja saattoi meidät bussiasemalle, koska sen alue siihen aikaan aamusta ei ole kovin turvallista. Oltiin ajoissa paikalla ja odoteltiin puolisen tuntia bussin saapumista. Ei vielä siinä vaiheessa tiedetty, että edessä tulee olemaan ehkä maailman siisteimmillä näköaloilla varustettu bussimatka! 

Viereemme istui kaksi poliisia, joiden arveltiin tarkastavan passit Argentiinan ja Chilen rajalla. He kuitenkin jäivät parin tunnin päästä poliisilaitokselle keskelle pikkuruista kylää Andien laaksoon. Yritettiin saada jotain järkevää aikaiseksi ja ehkä jopa vähän nukuttua, mutta ei sitä millään malttanut. Sitä ei voinut muuta tehdä kuin tuijottaa huuruisesta likaisesta ikkunasta ulos suu auki ihastellen Andien upeaa vuoristoa. Korvat paukkui taas siihen malliin, että. Korkeuserot vaihtuivat koko ajan ja oltiin välillä yli kolmessa kilometrissä merenpinnan yläpuolella. Joitakin lumisia huippujakin näkyi, paljon karua vuorimaisemaa, kaktuksia ja villihevosia. Edellä ajavat rekat näyttivät muurahaisen kokoisilta Andien juurella. 

Vihdoin Chilen rajalle päästyä meille jaettiin maahantulolomakkeet. Taas kauhian tarkkoja oltiin tuomisten suhteen. Yksi videokamera tai läppäri tai kamera tai puhelin per matkustaja ja vain tiettyjä kenkiä tai hygieniatarvikkeita yms yms. Ruokien suhteen vielä tarkempia. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä täytin lomakkeen ollen täysin rehellinen, ja onneksi niin. Mentiin passintarkastukseen ja koneet eivät meinanneet lukea meidän passeja. Lopulta saatiin leimat ja mentiin takaisin bussiin. Seuraavaksi piti ottaa kaikki tavarat mukaan ja mennä matkatavaroiden tarkastukseen. Siellä rajavartiomies varasti kaikki meidän vasta ostetut eväshedelmät, koska niitä on kiellettyä tuoda maahan, nyyh! Tottakai heti alkoi tekemään hirveästi mieli mun rakkaita kirpeitä päärynöitä kun en niitä enää voinut saada. Kassien penkomisen jälkeen ne laitettiin vielä liukuhihnalla lukulaitteiden läpi ja pian päästiin vihdoin jatkamaan matkaa. Kyllä täällä varmasti yli tunti vierähti koko bussilastillista tarkastaessa. Nähtiinkin "Bienvenido a Chile" kyltit ja järkytykseksemme tajuttiin olevamme jo reissun viidenneksi viimeisessä maassa! Bussi jatkoi matkaa kirjaimellisesti serpentiiniteitä pitkin. Siis mentiin vaikka kuinka pitkään alaspäin vuorelta seuraten reittiä, joka ei muistuta mitään muuta kuin sitä värikästä vappuserpentiiniä, joka puhalletaan kikkaroiksi ja jolla koristellaan lasten synttärijuhlat. Se oli upeaa ja samalla pelottavaa, koska tiet olivat niin kapeita, mäet jyrkkiä ja mutkat niin julmetun pahoja. Selvittiin kuitenkin ehjin nahoin ja jatkettiin Andien saattelemana Santiagoon asti. 

Käveltiin bussiasemalta hostellille yrittäen taas etsiä automaattia ensi töiksemme. Kolmannella yrittämällä onnistui. Täällä ollaan kyllä ihan miljonäärejä ja lompakko pursuaa tonneja. Kun se yksi tonni on vähän alle puoltoista euroa. Syötiin hostellilla meidän lounaalta ylijääneet nakkimakaroniherkut ja lähdettiin viereiselle Plaza de Armakselle katsomaan mitä Santiagon ilta pitää sisällään. Ja siitä tulikin aivan kertakaikkiaan huippuilta. Lavalla soitti neljä toverusta, joilla jokaisella oli oman värisensä kravatti ja hatunnauha. He soittivat videopelien musiikkia jazz-muodossa nauttien ja nauraen ja pitäen hauskaa ja innostaen kaikki mukaan! Maailman innostunein kosketinsoittaja, joka muuten koko olemukseltaan muistutti ihan Bruno Marsia. Mahtavan upea ja monipuolinen saksofonisti. Kuusikielistä bassoa soittava lahjakkuus. Ja aivan ihana harmahapsuinen 150-senttinen vanha patu soittamassa ihan täysillä fiiliksissä rumpuja näiden nuorukaisten kanssa! Upeita yksilösoittajia jokainen ja upeaa yhdessä soittamista ja ennen kaikkea sitä hauskan pitämistä, joka välittyi myös yleisöön. Lähdettiin välillä hakemaan alle euron jättipehmikset ja tultiin takaisin jammailemaan jazzin tahtiin. Sitten käytiin ruokakaupassa hakemassa takaisin menetetyt hedelmät, mutta ei vieläkään maltettu mennä hostellille vaan piti päästä vielä kuuntelemaan soittajia. Oltiinkin siellä tappiin asti. Mikä ihana ilta, Chile vaikutti jo siinä vaiheessa ihan huippupaikalta!

Iltaa istuin hostellin työntekijän kanssa, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Onnistuttiin kuitenkin keskustelemaan urheilusta ja viinistä ja säästä ja Santiagosta ja ruuanlaitosta. Tosin yli puolet keskustelusta oli elekielellä suoritettua, mutta silti, aika makeeta! Huoneessamme majaili myös ihana Francisca, varmaan kymmenen vuotta äitiä vanhempi roomalainen, joka edelleen vaan reppureissaa. Mahtityyppi!

Aamulla nautittiin kiireettömyydestä ja puurosta. Lähdettiin puoli yhdeksitoista viereiselle aukiolle, josta oli tarkoitus lähteä ilmainen kävelykierros kaupungin läpi. Patsaan luona ei kuitenkaan ollut ketään eikä mitään, joten ajateltiin että mönkään meni. Sitten nähtiin kasa turisteja menevän ohi ja heidän seassaan punapaitainen opas! Liityttiin seuraan ja päästiin kuin päästiinkin kävelykierrokselle, vaikkakaan ei sille mille oli tarkoitus mennä. Onnistunut mukaan hyppy joka tapauksessa.

Opas Franco puhui tosi hyvää englantia ja tiesi hirveästi kaikenlaista Chilen historiasta. On niin mielenkiintoista kun oppii näillä kierroksilla asioita, mitä ei välttämättä tulisi muuten edes ajatelleeksi. Kaikenmoista oppi Mapucheistä, Chilen alkuperäiskansoista, jotka elivät maassa ennen espanjalaisten tuloa. Chilessäkin oli melkein koko ajan sotaa 1540 luvulta alkaen ja viimeiset pahat hetket päättyen vasta 1973. Sillä välillä maata on johtanut monta kehnoa presidenttiä ja poliitikkoa. Kierrettiin tärkeimpiä rakennuksia ja alueita ja kuultiin erilaisista patsaista tai monumenteista mitä eri maat ovat antaneet Chilelle lahjaksi. Taustalla oli melkoisia tarinoita ja myyttejä. 

Melkein neljän tunnen informatiivisen kierroksen päätteeksi lähdettiin Klaaran kanssa kiipeämään Cerro San Cristobal -vuorelle. Se on 850 metrin korkeudessa meren pinnasta, mutta reitti sinne oli reilu puolitoista kilsaa, jonka kiipeämiseen meni noin 40min. Kävi kyllä ihan kuntoilusta, mutta oli sen arvoinen! Sitä paitsi säästettiin taas muutama lantti reippailemalla sen sijaan, että olisi ottanut ylös menevän gondolin. Huipulla oli uskonnollinen alue ja patsas, mutta mikä parasta, sieltä näki koko Santiagon panoraamaa. Ei sitä kaduilla kävellessä tajua, kuinka valtavasta kaupungista on kyse. Nautiskeltiin ylhäällä kaupunkinäkymästä ja vuorimaisemasta ja lähdettiin takaisin hostellille ruokakaupan kautta. Tarkoituksena syödä pestopastaa. Pestovalikoima oli hieman kummallinen, mutta päätettiin kokeilla jotain parsabruchettaa. Kun oltiin nälästä nääntyneinä innoissamme lisäämässä sössöä pastan ja valkosipulin sekaan, meinasi tulla yrjö kun kannen avasi. Haisi ihan super ällöttävältä sekoitukselta vauvojen purkkiruokaa ja lehmän märehtimään heinää. Annettiin sille kuitenkin mahdollisuus, ja kyllä oli lopulta ihan syötävää. Kiitos valkosipulin. 

Illan tarkoitus oli tehdä pakollisia juttuja seuraavia päiviä varten, kuten majoituksen löytäminen ja bussiaikataulujen ja asemien katsominen. Hostellin Wi-Fi päätti kuitenkin lakata toimimasta, joten haettiin kahden euron viinipullo chileläistä sauvignon blancia ja istuttiin hostellin terassilla kuunnellen alhaalta kaikuvaa musiikkia ja ihastellen Santiagon iltameininkiä ja kaupungin takana häämöttäviä vuoria. Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä Valparaisoon, mutta koska ei saatu olemattoman netin takia sieltä majoitusta, pyydettiin hostelliltamme vielä kolmas yö ja käytäisiin Valparaisossa päiväretkellä.